Kosmopolis-lehti on siirtynyt avoimeen julkaisemiseen. Näitä sivuja ei enää päivitetä. Lehdet ovat numerosta 1/22 lähtien on luettavissa journal.fi-palvelun kautta. Voit rekisteröityä journal.fi-palvelussa lehden lukijaksi, jolloin saat halutessasi sähköpostiisi ilmoituksen uuden numeron ilmestyttyä. Myös käsikirjoitusten lähettäminen tapahtuu jatkossa journal.fi-palvelun kautta. Huom.! Journal.fi-palvelussa on käytössä yksi ja sama henkilöhtainen käyttäjätunnus, joten jos sinulla on jo tunnus johonkin palvelun lehteen, käytä samaa tunnusta myös Kosmopoliksen parissa asiomiseen.
—
PÄÄKIRJOITUS: Kosmopolis 1/22: Politiikan kettu, leijona, siili ja susi
Viime aikoina olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut politiikan eläinhahmoista. Tunnettua on, kuinka aatehistorioitsija ja politiikan tutkija Isaiah Berlin jakoi ihmiset kettuihin ja siileihin. Runoilija Arkhilokhokseen perustuen kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.
Huomattavasti tutumpi on Machiavellin kettu ja leijona eli ominaisuudet, joita ruhtinas tarvitsee menestyäkseen. Harvemmin muistetaan, että kuvioon liittyy myös kolmas petoeläin: ”Koska leijona ei tunnista ansoja eikä kettu pysty pakenemaan sutta, on ruhtinaan oltava kettu välttääkseen ansat ja leijona pelottaakseen suden tiehensä”. Tätä maailmankuvaa on sanottu milloin realismiksi, milloin inhorealismiksi. Myös Ruhtinaan kyseinen alaluku on paljon puhuva: ”Kuinka sidottu ruhtinas on antamiinsa lupauksiin”.
Viime viikkoina on paljon arvuuteltu Venäjän presidentin Vladimir Putinin lopullisia tavoitteita Ukrainassa kuin myös mahdollisesti laajemmin Euroopassa. Presidentille on helppo asetella suden osaa, mutta on hänessä sodan myötä myös sekä ansoja tunnistamatonta leijonaa että ennen kaikkea siilin yhtä suurta asiaa. Siinä missä Yhdysvaltain presidentti ajattelee jo seuraajaansa, on hyvin mahdollista, että Venäjän johtaja maalaa satojen vuosien perspektiivillä. Helmikuisen ”kansantasavaltojen” tunnustamisen yhteydessä ilmaistu tulkinta kommunismista vapautumisesta viittaa tulevaan, jota on tulkittu menneellä eli jonkinlaisella paluulla ennen Neuvostoliittoa.
Historiapolitiikka (vrt. Kosmopolis 3/19) on kokenut oikeutetun renessanssin: sen sijaan, että tuomitsisimme presidentin käsitykset jotenkin ”vääriksi” tai ”valheellisiksi”, on parempi tutkia poliittista ajattelua tai hänen operationaalista koodiaan. Olemme oikeastaan fiksautuneet liiaksi teorioihin selittäjinä, kun pitäisi keskittyä poliittiseen ajatteluun. Realismi, liberaali internationalismi tai miksei myös geopolitiikka ovat nekin konstruktioita ja ajattelumalleja, jotka sen sijaan että selittäisivät kokonaan jotakin, menevät lomittain ja limittäin. Sinänsä Putin ei ole ensimmäinen historian käyttäjä vaan poliitikko, jolle ajatus mahdollisuudesta vaikuttaa historian kulkuun on keskeinen muuttuja. Hänelle Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi – on virhe unohtaa sana geopolitiikka tässä yhteydessä. Putin ei tosin ole yksin katastrofinsa kanssa: joku Serbia, Armenia ja Unkari – tai miksei myös Suomi ja Karjala – ovat malliesimerkkejä siitä, kuinka kulttuuriset tai suorastaan ”pyhät paikat” ovat jääneet rajojen taakse.
Timothy Snyder on arvioinut Venäjän politiikkaa ”ikuisuuspolitiikaksi”, jossa, toisin kuin läntisessä ”välttämättömyyspolitiikassa”, asiat ovat tuomittuja toistumaan. Yhdistämällä uskontoa ”ikuisuuteen” maalle on luotu uusvanha ideologia, jossa valtio ja venäläiset nähdään uhreina ja saarrettuina: Puolan käytävän kautta viholliset ovat aiemminkin tunkeutuneet valtion sydänmaille. Tässä ei välttämättä merkitse uhkan todellisuus tai oikeassa tai väärässä oleminen vaan meikäläisittäin tuttu hokema ”näin nämä asiat koetaan”.
Ammattikommentaattorit ovat vaatineet pitämään nyt katseen tiukasti tuulilasissa peräpeiliin vilkuilematta. Silti Richard Sakwan kirja Taistelu Ukrainasta (2016) on terveellinen muistutus siitä, että kriisien aikoina yleistyvien historiallisten analogioiden sijaan voitaisiin selvemmin vedota myös lähihistoriaan. Tai onko niin, ettei uusinta, siis 2000-luvun, historiaa vielä edes tunneta riittävästi, jotta sitä voitaisiin arvioida? Äärimmilleen maksiimin vei Kiinan pääministeri Zhou Enlai, joka Nixonin kysymykseen Ranskan vallankumouksen merkityksestä arvioi sen olevan vielä liian lähellä.
Sakwa toteaa kirjansa olevan teos menetetyistä mahdollisuuksista. Niistä tärkein on ollut lännessä hymähdelty ajatus Suur-Euroopasta Lissabonista Vladivostokiin. Tämän pääministeri Medvedev toi esiin vielä Berliinissä kesäkuussa 2008 – vain viikkoja Naton Bukarestin kokouksen jälkeen ja vain viikkoja ennen viiden päivän sotaa Georgiassa. Sakwan huomiot on helppo leimata edellä mainituiksi peräpeiliin vilkuiluksi, mutta maltillinen kuljettaja muistaa seurata myös takaa tulevaa liikennettä. Ei voi olla niin, että kollektiivisen muistin tavoin kaikkea tarkastellaan nyt vain 24.2. tirkistysaukosta: historian tutkimuksen ensimmäinen tehtävä on asettaa lausunnot, tekemiset ja myös ne kuuluisat solmioiden suoristukset konteksteihinsa.
Sakwan teesin mukaan kylmän sodan jälkeen toteutettiin epäsymmetrinen rauha, jossa symmetrisen turvallisuuspoliittisen järjestelmän luominen epäonnistui. Kuvailtu ”Suur-Eurooppa” olisi moninapainen, Ankara ja Moskova mukaan luettuina, ja siten erilainen Brysselin sisäkkäisille kehille. Onkin suorastaan sykähdyttävää huomata, kuinka George Orwellin kirjassa 1984 esittämä fiktiivinen Euraasia on brexitin jälkeen suorastaan Venäjän toiveiden mukainen. Samalla tuo visio on nyt suunnilleen yhtä kaukana kuin rajaton maailma: Venäjä on sellaisella korpivaelluksella, että se kestää vuosikymmeniä. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että myös tulevaisuudessa Suomi elää jonkinlaisen karhun naapurina.
Toinen ajan merkki on Suomessa vähälle huomiolle jäänyt kirja Identiteetti: Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Siinä Francis Fukuyama erottelee tasaveroisen tunnustuksen vaatimuksen (Isothymia) pyrkimyksestä ylivertaisuuteen (Megalothymia) ja puhuu identiteetistä nimenomaan tunnustamisena. Ikään kuin tasaveroinen tunnustaminen ja ylivertaisuus näyttäisivät jatkuvasti menevän sekaisin. Ehkä siinä kuten edellä mainitussa Suur-Euroopan ideassa olisi ainesta myös monelle rauhantutkijalle, jotka viimeisen kuukauden aikana ovat kommenteissaan olleet poikkeuksellisen hiljaa. Kun aseet puhuvat, sotilaat kommentoivat, mutta pelkästään median valintoja tai militarismin lisääntymistä tästä hiljaisuudesta ei voi syyttää. Hic Rhodus, hic salta!
Onko jopa niin, että TAPRI voisi jättää nimestään pois konfliktintutkimuksen, joka puuttuu jo nyt sen englanninkielisestä nimestä? Epäilemättä sota hämmentää tutkijoita, mutta Suomen rauhantutkimusyhdistyksen julkaisemassa Kosmopoliksessa konflikti joka tapauksessa kannattaa säilyttää myös tulevaisuudessa. Lehti perustuu kolmelle pilarille: rauhan- ja konfliktintutkimus sekä maailmanpolitiikka ja tavoittaa siten myös yhdistystä laajemman lukijakunnan.
Katse on pian siirrettävä myös Putinin jälkeiseen aikaan, joka sekin voi olla yllättävän lähellä. Tämän kirjoittajalle tulee mieleen Markku Lahtelan kirja Hallitsija, jossa valtansa menettänyt diktaattori käy yksinpuhelua, tai vähintäänkin filmipätkä yksityishenkilö Vilhelmistä hakkaamassa halkoja Hollannin maanpakolaisuudessa – jo eleenä presidentin omaisuus voitaisiin luovuttaa Ukrainan jälleenrakennusrahastoon. Mikäli brutaalin hyökkäyssodan aloittaja välttää rikostuomioistuimen, historian tuomio lienee selvä. Enemmän harmittaa monen venäläisen puolesta: toivoa sopii, että erikoisoperaation tukemisen sijaan sodasta seuraa joskus vastaava tilinteko, jota Saksa on tehnyt vuosikymmenet.
Toisaalta olisi kiinnostavaa keskustella enemmän eurooppalaisten ohittamasta Sakwan teesistä, kuinka ylimielinen länsi toi etupiiripolitiikan, kun se ”pakotti” EU:n itäiset maat kumppanuusohjelmalla valitsemaan EU:n ja Venäjän väliltä. Yleensä näihin syytöksiin vastataan kumppanuusmaiden omalla identifioitumishalulla, mutta ehkä tässä olisi sijaa myös itsekritiikille. Ei voi olla niin, että toista osapuolta tarkastellaan kaksoismitalla valtapyyteiden tai eristämisen ja toista demokratian edistämisen kannalta. Vaikka sääntöperäistä maailmanjärjestystä on puolustettava, samalla on pidettävä mielessä se, että sääntöjä tulkitaan hyvin eri tavoin maailmankuvista ja historiakäsityksistä puhumattakaan.
Naton 2000-luvulla tapahtuneen laajenemisen jälkeen on arvuuteltu myös sitä, mitä Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä aikanaan sovittiin ja mitä luultiin sovitun. Vähemmän tunnettua on, että esimerkiksi Unkarissa ulkoministeri Gyula Horn lausui ääneen jo vähän ennen Moskovan tapaamista, että tulevaisuudessa Unkari voi olla Naton jäsen. Helmikuun 23. päivänä 1990 Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker tapasi Mihail Gorbatšovin Moskovassa, jossa he suusanallisesti sopivat yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyydestä, mutta ei laajentumisesta idemmäksi: varsinainen laajenemisprosessi alkoi Jeltsinin voitettua Venäjän presidentinvaalit vuonna 1996. Tämän Suomessa hyvin tunnetun ”Venäjä ensin” -version vastapainoksi Václav Havelin elämäkerrassa presidentin avustaja Michael Zantovsky antoi laajenemisesta varsin erilaisen kuvan. Siinä sankareita olivat Vacláv Havel ja Lech Wałęsa: he onnistuivat taivuttelemaan Bill Clintonin Washingtonin-vierailullaan huhtikuussa 1993, ja ilman heitä oli ”vaikea kuvitella, että Naton laajenemisesta olisi tullut mitään”. Clintonille Praha 1994 merkitsi uuden strategian valintaa, jossa kyse ei ollut enää siitä ottaako Nato uusia jäseniä vaan milloin ja miten se tapahtuu.
Naton etuja ja haittoja punnitessa vähälle ovat jääneet vapaamatkustajat. Vielä jokunen vuosi sitten vain viisi maata käytti puolustukseen suositellut kaksi prosenttia kansantuotteesta: USA, Kreikka, Viro, Puola ja Britannia. Sen sijaan Venäjän väite laajenemisjärjestyksestä ei pidä paikkaansa: 2000-luvulla EU:hun on tultu Naton kautta eikä päinvastoin. Natossa on 30 jäsentä ja myös sellaisia vähemmän tunnettuja kuin Albania, Montenegro ja Pohjois-Makedonia – Balkanilta vain Serbia, Bosnia ja Kosovo eivät ole mukana. Myös Ukrainan tukijoilla on syytä itsekritiikkiin eikä vain vuoden 2008 onnettomien Bukarestin lupausten takia. Ukrainan kansalaisten ja presidentin erinomaisesta urheudesta huolimatta maa ei Democracy Indexin mittauksissa ole paljoakaan edennyt sitten vuoden 2010 – sodalla on merkitystä, mutta esimerkiksi korruption osalta tilanne on Euroopan toiseksi heikoin, eikä ero Venäjään ole olennaisesti parempi.
Historiapolitiikassa Ukrainalla olisi myös vielä tekemistä, asia, joka vähitellen alkoi avautua tämän kirjoittajalle aikanaan Kiovan konferenssissa (Nyyssönen 2012). Maidanin jälkeisiä ”dekommunisointilakeja” on myös laajasti arvosteltu lännessä, kuten Richard Sakwa kirjoittaa edellä mainitussa teoksessaan. Nähdäkseni Maidanin kumoukseen sekoittuneiden oikeistoradikaalien ohella juuri toisen maailmansodan kollaboraattoreiden rehabilitoinnit kadunnimineen ovat perusteina venäläisten kovin summittaisille yleistyksille ukrainalaisista ”fasisteina”. Tasapuolisuuden nimissä on mainittava Venäjän omat hiljattaiset toimet kriittisen historiantutkimuksen hankaloittamiseksi: taannoinen Memorialin kieltäminen ja muutama viikko sitten vahvistettu laki, jolla natsien ja Neuvostoliiton rinnastaminen tai neuvostokansan roolin kiistäminen fasismin kukistamisessa voivat tuoda sakkoa tai vankeutta (Hirsch 2022). Historian sementoiminen laiksi ei voi olla ratkaisu – asia, jota olen itsekin Historioitsijat ilman rajoja yhdistyksen hallituksessa pyrkinyt edistämään.
Sodan symboleista Putinin nyt käyttöön ottama ”Z” merkitsi aikanaan Kreikan sotilasjuntan kieltämää merkkiä, jolla muistutettiin vastarinnasta eli murhatun liberaalipoliitikon perinteen elämisestä (King 2009). Oli vanha merkitys nyt hyökkääjän tiedossa tai ei, kielellä on väliä, sillä Aiskhyloksen mukaan sodassa totuus on ensimmäinen uhri. Tähän kiinalainen Sunzi vastaisi, että paras sota voitetaan ilman taistelua: petkuttaminen ja harhautus kuuluvat olennaisina osina sodankäyntiin. Uutta jos sitäkään on ollut informaatiosodan julkisuus, hearts and minds eli avoin mielipiteen muokkaus. Ainakin Venäjällä valtiollinen ”informaatiovaikuttaminen” tuottaa myös tuloksia: Platonin luolavertaus elää, ja sen ajankohtaisuutta voi omalla kohdalla pohtia itse kukin. On myös keskusteltu, saiko Yhdysvallat siirrettyä Venäjän hyökkäystä julkistamalla sille erilaisia määräaikoja.
Mutta palataan vielä hetkeksi politiikan eläinhahmoihin: Tunnetusti myös Aristoteleen ihminen zoon politikon oli eläin, poliittinen sellainen. Kansanviisaudessa karhua ei saanut manata esiin kutsumalla sitä nimeltä, ja jatkuva sudesta varoittaminen johti huomion herpaantumiseen. Symbolina karhu liittyy paitsi Venäjään myös Puolaan ja on Suomen kansalliseläin. Suomen leijonan alkuperäksi on taas arveltu Juhana III aikaista Kustaa Vaasan muistomerkkiä Uppsalan tuomiokirkossa. Silläkin on sotainen historiansa tuolloin meneillään olleessa pitkässä vihassa Venäjää vastaan: vaakunan kruunupäinen leijona polkee Venäjän sapelia. Tosiaan rajumpi on ajan riento, eli kuka muistaa enää tasavallan presidentin onnitteluja: ”Leijona kesytti karhun”?
Eläinhahmoilla on tekemistä myös nationalismin kanssa. Alan 1700-luvulta peräisin oleva klassikko on tuntemattoman itävaltalaisen maalaus Völkertafel, joka henkilöi eurooppalaiset kansat näiden ominaisuuksien perusteella. Hahmot tosin poikkeavat nykyisistä: venäläisen vastine oli aasi, saksalaisen leijona, puolalaisen jo aiemmin mainittu karhu, unkarilaisen susi, ruotsalaisen härkä ja englantilaisen hevonen. Joku vääräleuka voisi tosin sinänsä ihmetellä, miksi valtioiden symbolit ovat järjestään petoeläimiä ja niissäkin lähinnä karhuja, leijonia tai kotkia – joskus jopa kaksipäisiä, mutta harvoin lemmikkejä eikä juuri koskaan mitään käärmeitä tai skorpioneja.
Vaikka tämän Kosmopoliksen numeron rakenne on lyöty lukkoon ennen Ukrainan sodan laajenemista, teemojen ajankohtaisuus nousee silti esiin. Muutamassa viikossa Ukrainasta on paennut jo pitkälti yli kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin koko vuoden 2015 turvapaikkakriisissä yhteensä. Tätäkin huomattavasti suurempi uhka ovat ilmastopakolaiset, joiden määrä ylittää vielä nykyiset kriisit. Maija Airoksen artikkelista käy ilmi, että määrä voi olla 200 miljoonasta yhteen miljardiin. Siitä huolimatta Yhdistyneet kansakunnat ei toistaiseksi sisällytä ilmastonmuutosta pakolaisten oikeusasemaa koskevaan vuoden 1951 yleissopimukseen. Se ei takaa suojelua ilmastonmuutoksen takia kodeistaan paenneille, koska kansainvälisissä sopimuksissa ilmastopakolaisuutta ei tunnusteta pakolaisuudeksi. Airoksen tutkimustulokset kertovat, että valtioiden mielestä ilmastonmuutoksen sisällyttäminen pakolaissopimukseen ei palvelisi ilmastopakolaisten etua. Sen sijaan valtiot kannattavat ilmastonmuutoksen ennaltaehkäisyä, alueellisten sopimusten hyödyntämistä ja ilmastopakolaisille räätälöityjen suojeluvälineiden kehittämistä.
Venäjän sota Ukrainassa avaa näkökulmaa myös aiempiin turvapaikkakriiseihin. Heino Nyyssönen tarkastelee sekä eurooppalaista turvapaikkapolitiikkaa että Angela Merkelin ja Viktor Orbánin kannanottoja kriisin kärjistyessä vuosina 2015–2016. Tarkastelun ytimessä on se, miksi sekä Saksan liittokansleri Merkelin että Unkarin pääministeri Orbánin näkemykset syistä ja seurauksista poikkesivat olennaisesti toisistaan. Vaikka molemmat tasapainottelivat kansainvälisen ja kansallisen tason välillä, toinen korosti pidemmän aikavälin ratkaisuja, EU:ta ja kansainvälistä yhteistyötä, kun taas toinen suosi lyhyemmän aikavälin hyötyjä ja kansallista suvereniteettia. Nyttemmin Ukrainan kriisi saa otaksumaan, että turvapaikkaprosessi ja väliaikainen suojelu on eroteltava toisistaan entistä paremmin.
Outi Helin ja Katri Pynnöniemi kirjoittavat koronapandemian myötä käyttöön otetuista kansalaisten elämää rajoittavista määräyksistä, joita käytetään pandemian leviämisen ehkäisemiseksi. Tutkijat tarjoavat katsauksen viimeaikaiseen tutkimukseen, joka koskee uusien teknologioiden vaikutuksia autoritaaristen maiden resilienssiin. Aikaisempi tutkimus on pyrkinyt mallintamaan erilaisia vaikutuspolkuja, ja siitä käy myös ilmi autoritaaristen maiden pyrkimys toteuttaa ennakoivaa verkkovalvontaa. Valvonnassa on hyödynnetty teknologiasovelluksia kuten QR-kulkulupia sekä puhelintietoihin ja sijaintiin perustuvaa seurantaa. Artikkelin lopuksi kirjoittajat tarkastelevat muutamia politiikkaohjelmia, joiden avulla Venäjä kehittää muun muassa verkkovalvontaa.
Jyrki Käkösen katsaus käsittelee kansainvälisiä esivaltiollisia suhteita kahden suomalaisen klassikon Rudof Holstin ja Ragnar Numelinin tutkimusten valossa. Erityinen mielenkiinto kohdistuu perimmäiseen ja jälleen ajankohtaiseen kysymykseen: onko niin kutsuttu luonnontila, perinteisten tai esihistoriallisten yhteisöjen keskinäisissä suhteissa, sama kuin anarkia eli kaikkien sota kaikkia vastaan. Holstin ja Numelinin tutkimukset eivät tue tällaista ajatusta, vaan pikemminkin perinteiset yhteisöt pyrkivät säilyttämään rauhanomaiset keskinäiset suhteet. Erityisen ajankohtaisiksi tutkimusten tulokset tekee Ukrainan ohella jo se, että Maija Airoksen artikkelissaan mainitsema ilmastonmuutos on sidoksissa ihmisten elinympäristöön. Se pakottaa ihmisyhteisöjä muuttamaan politiikkaansa yhtenäisvaltioiden valvottujen ja vartioitujen rajojen maailmassa.
Keskusteluosuudessa Heikki Patomäki ja Tuomas Forsberg jatkavat yhtä tämän pääkirjoituksen teemoista ja käyvät herrasmiesdialogia siitä, olisiko Ukrainan sota ollut vältettävissä. Vuorotellen toteutetuissa keskustelunavauksissa he arvioivat historian solmukohtia jossittelun eli kontrafaktuaalien ja kontrastiivisuuden näkökulmasta. Ajanjakso on laaja 1990-luvulta aina nykyhetkeen saakka – lopuksi tutkijat pohtivat hieman myös tulevaisuuden vaihtoehtoja. Systemaattisena metodina kontrafaktuaalisuus on vaativaa, ja tässä kysymys on enemmän erilaisten vaihtoehtojen esittelystä. Minskin sopimuksen toimeenpano olisi todennäköisesti estänyt sodan, mutta muuten näkemykset eroavat erityisesti lännen politiikan toisin toimimisen mahdollisuuksista: Forsberg pitää mahdollisuuksia ja seurauksia pienempinä kuin Patomäki. Erot johtuvat sekä evidenssistä että tavoista asettaa kontrasteja, mutta myös teoreettisista sitoumuksista, jotka koskevat valtioiden luonnetta tai poliittista taloutta.
Kosmopoliksen numero sisältää myös arviot kahdesta suorastaan tiiliskivimäisestä tietokirjasta. Ensiksi Jussi Metsälä tarkastelee Yhdysvaltoja eli valtiota, johon kohdistuu nykyisin niin rajatonta ihailua kuin suoranaista vihaakin. Yhdysvaltojen vaikutus nykymaailmassa on yksinkertaisesti siinä määrin voimakas – niin poliittisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisestikin – että sen välttäminen on erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta. Markku Henrikssonin Tähtilipun maa – Yhdysvaltain alueen historia on tässä suhteessa erittäin ajankohtainen, ja sen avulla on helppo laajentaa ja syventää arkipäiväisen yksinkertaista käsitystä Yhdysvalloista. Sen sijaan Paula Ylénin tiiliskiveen Maailman tila ja kehitysnäkymät: Kohti uutta, kestävämpää maailmanjärjestystä? on yhden maan asemesta paketoitu koko maailma. Aaro Tarvaisen ja Aini Laakson laatimassa arviossa globaalikansalaisuus on visio synkälle kehitysnäkemälle, johon maailmantila on johtamassa. Teoksen laajuus kyseenalaistaa monille luonnollisen näkemyksen siitä, että demokraattinen parlamentarismi ja liberaalit arvot ovat itseoikeutettuja. Poliittinen väkivalta, autoritarismin yleisyys ja kansainvälisen politiikan konfliktit vahvistavat ajatusta, että edustuksellinen demokratia ja parlamentaariset hallintojärjestelmät ovat globaalisti enemmän poikkeus kuin sääntö.
Tällä kertaa pääkirjoitus on mahdollista lopettaa ikävän ajankohtaiseen viisauteen, jonka murreilmaisu taitaa ainakin tämän kirjoittajalle jäädä vain harjoitteluasteelle:
Kyl mää sen tunnusta et sota on paljast pahantekko, molemin puali, alkakko sen sit kuka hyväs. Siit joutu ain kärsimä semmosekkin ku ei ol kenellekkän paha tehny.
Turussa Venäjän hyökkäyksen ensimmäisenä kuukausipäivänä 24.3.2022
Heino Nyyssönen
Nyyssönen Heino (2012): ”Remembering the Winter War in Finland”. Teoksessa: Collaboration between the Soviet Union and Germany in the interwar period and during WWII: Causes and Consequences [Співпраця СРСР і Німеччини у міжвоєнний період та пічас Другої світової війни: причини та наслідки]. Kiova: NaUKMA, Agrar Media Group.
PÄÄKIRJOITUS: Kosmopolis 3/21 Maailma Trumpin jälkeen
Koronan hiljalleen hellittäessä maailmalla on äimistelty Yhdysvaltain noloa vetäytymistä Afganistanista. Presidentti Joe Biden on pantu Mauno Koivistoa lainaten niin sanotusti tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Bidenin rasitteeksi koitui, ettei hän jättänyt osaa joukoista edelleen Afganistaniin. Historialliseksi luonnehdittu Dohan sopimus solmittiin kuitenkin Bidenin edeltäjän Donald Trumpin aikakaudella. Yhdysvallat lupasi vähentää joukkoja ja vetää ne lopulta kokonaan. Haaveeksi jäi, että Taliban toteuttaa sitoumuksensa Yhdysvaltoja tyydyttävällä tavalla eli neuvottelee silloisen hallituksen kanssa… [Lehden sisällys ja pääkirjoitustus pdf-muodossa luettavissa täällä.
PÄÄKIRJOITUS: Kosmopolis 2/21 Vaalit ovat farssi – vaiko osallistuminen ja itse järjestelmä?
Pariisin 1871 kommuunin merkkipäivä olisi mennyt päätoimittajaltakin täysin ohi, ellei Turun jokirannan seinälehti olisi siitä muistuttanut: maaliskuussa kommuunin julistamisesta tuli 150 vuotta. Vähintään yhtä paljon silmiin pisti seinälehden historian avulla muovaama vaatimus: ”Vaalit ovat farssi – vallankumouksen puolesta”.
Pariisin kommuunin tunteminen kuuluu valistuneen matkailijan Ranskan visiittiin. Vierailu Père-Lachaisen hautausmaalle ei tarkoita vain Jim Morrisonin viimeistä leposijaa vaan tutustumista ranskalaiseen poliittiseen kulttuuriin ja muistin politiikkaan. Pariisin työläisten kapina kukistettiin raa’asti, ja hautausmaan kaukaisen nurkan kommunardien muuri on muistopaikka teloitetuille uhreille. Paikka on varsinainen a lieu de mémoire, sillä lähistöllä lepäävät myös keskeiset Ranskan kommunistipuolueen johtajat.
Kuten niin usein sisäpolitiikalla myös Pariisin kommuunilla oli sekä ulkopoliittisia vaikutuksia että juuria. Tapahtuma sai alkunsa Ranskan kärsittyä tappion sodalle Saksaa vastaan vuonna 1870. Tämä vei mukanaan keisariksi julistautuneen Napoleon III:n, ja tapahtumaa seuranneessa valtataistelussa Ranskan porvaristo vakiinnutti valtaansa voittajavaltio Saksan tuella. Rauhanehtoihin kuului pääkaupungin miehitys, mihin Pariisin kapina ei sopinut.
Pariisissa on tänä keväänä järjestetty muistotilaisuuksia samalla, kun oikeisto on syyttänyt pormestari Anne Hidalgoa historian instrumentalisoinnista. Aikalaisista Karl Marx kirjoitti pikahistoriaa ja julkaisi jo kesäkuussa 1871 teoksen Kansalaissota Ranskassa. Maailmanhistoriallista merkitystä kapina sai viimeistään silloin, kun Lenin muovasi sen tarjoaman esimerkin avulla uuden neuvostovaltion hallintoa kirjassa Valtio ja vallankumous. Lenin halusi tulla haudatuksi kommuunin lippuun, ja myöhemmin Neuvostoliiton avaruusalus Voshod 1 vei kappaleen lippua ulkoavaruuteen.
Pariisin kommuunin arvostelijat ovat arvioineet pariisilaisen hukanneen kallista aikaa vaaleihin. Vaalit kuitenkin pidettiin ja sotatilasta huolimatta Pariisin paikallishallintoon valittiin 92 edustajaa. Niinkö se menee yleisemminkin, että kun tilanne on päällä, niin vaaleja ei kannata järjestää? Ainakin koronapandemia on näyttänyt tukevan argumenttia maassa kuin maassa – Suomen siirretyt kuntavaalit mukaan lukien.
Ajatus farssivaaleista yhdistettynä Pariisin kommuuniin jää silti askarruttamaan. Ehkä jokirannan lentolehtinen vaatikin vallankumousta Valko-Venäjälle? Valko-Venäjän tapauksessa kiinnostavaa on sekä itse järjestelmä että vaaleihin osallistuminen. Jos Lukashenka olisi virallisesti voittanut vähemmän, olisiko tulos ollut vähemmän farssi tai peräti uskottava? Vaalit eivät olekaan vain jonkin valtion sisäinen asia, vaan usein niillä on merkitystä myös ulkopolitiikassa, kuten nytkin on nähty. Valko-Venäjää on sanottu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi ja sen parlamentin rakenne on hyvin eriskummallinen. Maassa on useitakin puolueita, mutta parlamentin ylivoimaisen enemmistön muodostavat ”sitoutumattomat”, joita vuoden 2019 vaaleissa valittiin 89 – loput 21 paikkaa jakaantuivat kommunistien ja neljän muun pienpuolueen kesken.
Vaikka vaalimenestyksen syitä on varmasti muitakin, nostan tässä yhden eli enemmistövaalijärjestelmän eli periaatteessa saman kuin Yhdysvalloissa. Tästä voi tehdä monenlaiset johtopäätökset, ja omani on, että USA:n vaalijärjestelmä on taantumuksellinen. Kun voittaja vie kaiken, olen enemmän huolissani opposition äänestä maassa kuin maassa.
Monia autoritäärisiä valtioita yhdistää myös hegemoninen puoluerakenne, jossa pääpuolueella on huomattava enemmistö. Näin on jopa sulkeutuneessa Turkmenistanissa, jossa järjestettiin ensimmäiset monipuoluevaalit vasta vuonna 2013. Hämmentäviä ovat myös puolueiden nimet: Turkmenistania hallitsee Demokraattinen puolue, Uzbekistania Liberaalidemokraattinen puolue ja Tadžikistania Kansandemokraattinen puolue. Valko-Venäjän ohella myös niitä yhdistää enemmistövaali, ja siksi voitaisiin keskustella vaalitavoista eikä vain vaalien peukaloinnista. Yhdysvalloista tunnetaan vaalipiirirajojen peukaloiminen, gerrymandering, mutta itse järjestelmä on toiminut ilman katkoksia. Toisin on Euroopassa ja entisessä itäblokissa, jossa ongelmana on järjestelmästä sopiminen. Varsinainen mestari on Ukraina, jossa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vaalitapaa on vaihdettu viidesti. Uusin muutos toi suhteellisen vaalitavan, kun välillä on ollut enemmistö ja välillä jotakin siltä väliltä.
Enemmistövaalia puolustellaan sillä, että vaalipiirin ehdokas tulee äänestäjille tutuksi. Puolusteluihin kuuluu vahvan hallitusmandaatin turvaaminen, mutta enemmistövaali on paitsi epävarma myös muutoksen este. Jos Yhdysvalloissa olisi käytössä suhteellinen vaali, voisimme kuvitella, että maassa olisi oikea vasemmistopuolue Euroopan malliin, ja trumppilaiset voisivat perustaa omansa tai vihreät omansa. Tosin Trumpin vaalitappion jälkeen vaalireformi etenee hiljalleen poliittisissa keskusteluissa. Niin radikaaleja ei kuitenkaan olla, että järjestelmä vaihdettaisiin suhteelliseen vaalitapaan: esillä ovat olleet hyväksymismenettely ja rankkausjärjestelmä.
Aina tosin suhteellinenkaan vaali ei tee onnelliseksi, ja myös osallistumisella on merkitystä. Viime vuonna osa Serbian oppositiosta boikotoi vaaleja sillä seurauksella, että presidentti Aleksandar Vučićia tukevalla Serbian edistyspuolueella on nyt 61 prosenttia äänistä ja 75 prosenttia paikoista.
Ongelmaa on yritetty korjata enemmistöä ja suhteellista yhdistävällä vaalilla, joka kuitenkin toimii hyvin vain liittopäivävaaleihin valmistautuvassa Saksassa. Toimivuus tarkoittaa, että ääniosuus ja paikat vastaavat suhteellisen hyvin toisiaan. Moniin muihin verrattuna Suomen vaalijärjestelmään kohdistunut kritiikki on oikeastaan kärpäsen surinaa korvissa. Vaalipiirien viimeiset paikat voivat joskus olla arpapeliä, mutta kokonaisuus toimii hyvin.
Unkarissa Viktor Orbán on sementoinut valtansa yhdistelmävaalin avulla: alle puolet äänistä tuottaa kaksi kolmannesta paikoista. Perusteet tosin neuvoteltiin jo vuoden 1989 murroksessa, mutta valtaan päästyään Orbán reivasi niitä mieleisekseen. Siksi ei ole ollut ihme, että Vladimir Putin halusi muuttaa Venäjän vaalitapaa kohti Unkaria. Viime vaaleissa Yhtenäisen Venäjän äänimäärä ei noussut dramaattisesti, mutta uudella järjestelmällä 54 prosenttia äänistä tuotti ”lain diktatuurille” 76 prosenttia paikoista. Autoritäärit eivät ole tottuneet häviämään, kun uhkana on parlamenttienemmistön menettäminen.
Puoluetutkimuksessa läntiset järjestelmät muodostavat edelleen normin, vaikka itäisessä Euroopassa demokratiaa on kokeiltu jo kolme vuosikymmentä. Jos vaalijärjestelmät tuottavat erilaisia tuloksia, miten on äänestysaktiivisuuden laita? Siksi olen tätä pääkirjoitusta varten koonnut kaikkien Nations in transit -maiden eli entisen Neuvostoliiton valtapiirissä olleiden äänestysprosentit 1990-luvun alusta saakka. Mitä äänestysaktiivisuudelle kuuluu oikeasti ja erityisesti itäisessä Euroopassa? Onko kyse kyllästymisestä ja väsymisestä?
Varsinainen uutinen on, että juuri viime parlamenttivaaleissa monen maan äänestysprosentti jäi ensimmäistä kertaa alle viidenkymmenen. Erityisesti huomio kohdistuu duuman vaaleihin valmistautuvaan Venäjään, jonka valtapuolue turvasi perustuslaillisen enemmistönsä, mutta äänestysaktiivisuus oli ensimmäistä kertaa vain 47,88 prosenttia. Venäjä ei ole yksin, sillä Kroatia, Serbia, Albania, Ukraina, Moldova, Armenia, Azerbaidžan ja Liettua ovat maita, joissa joka toinen jätti äänestämättä viime parlamenttivaaleissa. Todellinen yllättäjä on Romania, jossa viime joulukuussa vain joka kolmas kävi uurnilla. Vaikka tulosta selittäisi säällä tai koronalisällä, Romania on harvoja, joissa hyvästä alusta huolimatta aktiivisuus on jatkuvasti hiipunut.
Onko siis kyse liberaalin demokratian legitimiteettikriisistä vai onko Romania se uusi kriittinen piste, johon tulevia parlamenttivaaleja suhteutetaan? Yksiselitteistä ”kipurajaa” vaalien hyväksyttävyydelle ei ole olemassa. Oikeus olla käymättä uurnilla ei myöskään tarkoita itse äänioikeuden vastustamista. Kyse on mahdollisuuksien tasa-arvosta, jossa äänestämättä jättäminen luovuttaa valintaoikeuden jollekin toiselle – myös autoritäärien hyväksi. Toisaalta puolet äänioikeutetuista on monien kansanäänestysten pätevyysraja, vaikka tällä on keploteltu siten, että hyväksyttävyyteen on riittänyt, kunhan neljännes kansalaisista on samaa mieltä. EU-vaaleissa on menty Romanian alle esimerkiksi Slovakiassa, jossa kolmesti jäätiin alle 20 prosentin.
Tutkimuksissa on havaittu, että Euroopassa äänestysaktiivisuus on ollut laskussa jo pitempään. Läntisessä Euroopassa kipukynnyksenä voinee pitää 70 prosentin alittamista. Tämän Suomi on rimaa hipoen ylittänyt kolmissa viimeisissä eduskuntavaaleissa. Silti vertailukohteen ollessa Ruotsi jo äänestysprosentti on ollut alemmuuskompleksin aihe. Sellainen on myös läntinen Saksa, jossa korkeimmillaan 91 prosenttia kävi uurnilla vuonna 1972 testaamassa Willy Brandtin uuden idänpolitiikan suosiota. Heikoinkin Saksan ja Italian tulos ylittää 70 prosentin rajan. Mutta kun vertailukohtana ovat viimeiset parlamenttivaalit Britanniassa (67,3 %), Yhdysvalloissa, (67 %), Espanjassa (66,2 %) tai Ranskassa (48,7 %), ei tulos vaikuta huonolta, ei Suomen, eikä moneen itäisen Euroopan maan kannalta.
Euroopan ”jälkikommunistisessa” osassa tyydyttävänä voinee pitää aktiivisuuden asettumista noin 60 prosenttiin. Vaaliväsymys onkin ristiriitainen väite: uusimmissa valtiollisissa vaaleissa tähän ylsi kymmenkunta maata, ja melkein saman verran paransi edellisistä. Paljon kielteistä julkisuutta keränneiden Puolan (61,74 %) ja Unkarin (70,22 %) tulos nousi merkittävästi. Valko-Venäjällä tai Keski-Aasiassa äänestysaktiivisuus on vähintään läntistä tasoa, mutta korkean osallistumisen sijaan joudutaan pohtimaan tietojen luotettavuutta tai vaalien merkitystä diktatuureissa yleensä.
Kosmopoliksen vuoden 2021 toinen numero keskittyy pitkälti ”toiseen” Eurooppaan ja erityisesti sen kolmeen vuosikymmeneen kommunistivallan romahduksen jälkeen. Ralf Dahrendorfin kuuluisan ennustuksen perusteella muutos vaatii kaksi sukupolvea eli olisi vasta puolivälissä. Kun käännämme katseen menneeseen, rajua on ollut ajan riento: 30 vuotta taaksepäin Neuvostoliitto kaatui, 60 vuotta sitten nousi Berliinin muuri, ja Suomessa noottikriisi odotti tulkintojaan. Siksi on hyvin vaikea sanoa, missä 30 vuoden kuluttua mennään. Politiikan tavoitteet ovat sen sijaan eri asia: hiljattain EU on asettanut hiilineutraalisuuden päämäärän juuri vuoteen 2050. Kiinassa vuosi 2049 merkitsee kansantasavallan satavuotisjuhlia, ja taannoin Kazakstan kohdisti myös katseen vuoteen 2050. Ainakin ajattelutavat muuttuvat: ei tarvitse kuin rinnastaa 1960-luvun alun edistysusko nykyiseen ilmastoahdistukseen.
Artikkeleista Kimmo Elon innoittajana on ollut sekä Dahrendorf että havainto, kuinka Saksojen yhdistymisprosessia pidetään edelleen jonkinlaisena anomaliana. Oikeampaa olisi kuitenkin verrata itäisen Saksan muutosta itäisen Keski-Euroopan maihin. Lähtöajatuksena on, että siinä missä itäisen Saksan transformaatio sai huomattavaa vetoapua läntiseltä Saksalta, Euroopan yhteisö EY ja myöhemmin, vuodesta 1995 eteenpäin, EU tarjosi saman tyyppistä vetoapua itäiselle Keski-Euroopalle. Siksi itäisen Saksan lasi on puoliksi täynnä, kun sitä verrataan samasta lähtötilanteesta ponnistaneisiin jälkisosialistisiin maihin. Työn tuottavuuden sekä palkkatason perusteella itäisen Saksan talous saavutti sen, mikä kiinnikirittävissä oli jo 5–6 vuoden kuluttua. Sen sijaan Saksan sisäisessä vertailussa bruttokansantuotteella mitattu ero idän ja lännen välillä ei ole kaventunut enää vuosiin.
Vertaileva näkökulma on läsnä myös Heino Nyyssösellä ja Petteri Mäkitalolla, jotka tarkastelevat EU:n viime syksynä julkaisemia maakohtaisia EU-raportteja. Tutkijat suhteuttavat oikeusvaltiokertomuksia World Justice Projectin ylläpitämään maailman oikeusvaltioindeksiin. Artikkelissa EU:n itäiset jäsenmaat on jaettu kolmeen luokkaan, ja tuloksena valtioiden välillä on huomattavia eroja: siinä missä Virosta ei ole enää kaukaa haettua puhua EU:n neljäntenä Pohjoismaana, Unkari on heikkoudeltaan toinen ääripää. Tutkimus osoittaa oikeusvaltion käsitteen potentiaalisen kiistanalaisuuden ja tarpeen käsitellä myös median ja korruption tilaa sekä kansalaisten käsityksiä osana laajempaa oikeusvaltiokeskustelua. Politiikan ja oikeuden keskinäinen suhde säilyy edelleen paitsi kysymyksenä oikeudesta myös vallasta, ja oikeusvaltion tutkiminen on myös vallan ja vallankäytön tutkimista.
EU:n elpymispaketti on vastikään hyväksytty jokaisessa jäsenmaassa, mutta kysymys oikeusvaltiosta on laajempi ja ollut jo aiemmin esillä esimerkiksi Suomen EU-puheenjohtajuuden aikana. Johannes Mielo tarkastelee asiantuntijahaastatteluihin perustuvassa katsausartikkelissaan mahdollisuuksia jäsenvaltioita rankaiseviin menettelyihin, joiden käyttöön EU on toistaiseksi ollut haluton. Artikkeli kysyy, millaisia vaikutuksia jäsenvaltioita rankaisevien oikeusvaltiomenettelyjen käytöllä on oikeusvaltioperiaatteen turvaamiselle sekä laajemmin EU:n toiminnalle. Teoreettinen viitekehys perustuu Andrew Moravcsikin liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan ja kansainvälisen vaikuttamisen mekanismeihin. Tulokset tukevat varauksellisesti rankaisevien oikeusvaltiomenettelyjen kehittämistä ja esittävät ratkaisuja niiden käytön haittavaikutuksilta suojautumiseksi.
On kulunut kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun itäisen Euroopan reaalisosialistiset järjestelmät kaatuivat. Pettynyt johtopäätös kuuluu, että maiden asukkaat eivät oppineetkaan elämään uudessa vapaudessaan, kunnioittamaan vapausoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kaikesta ”lännestä” saamastaan demokratiatuesta huolimatta. Henri Vogtin katsausartikkeli arvioi tämän skeptisen diskurssin syvyyttä johtavissa akateemisissa lehdissä. Pitää vakavasti miettiä, miten voimme puolustaa sekä käytännössä tukea demokratiaa niin, että oikeus omiin juurtuneisiin perinteisiin säilyy tai ainakin tulee kunnioitetuksi. Ulossulkemisen sijasta vahva sosiaalisten ja demokraattisten rakenteiden tukeminen ja toisaalta jatkuva yhteinen puntarointi, argumentteihin perustuva näkemystenvaihto, voi olla tehokas tapa edistää demokratian arvoja.
Aino Jämsä tutkii ajan toistumista ja toistamista Kosovo Poljen taistelun (1389) vuosipäivän avulla. Keskiössä on myytin käyttö serbialaisessa politiikassa erityisesti laajamittaisen kansainvälisen huomion väistyttyä eli Kosovon itsenäistymisen jälkeen. Vuosipäiviin ja historiankäyttöön keskittyneen tutkimuksen lisäksi näkökulma perustuu David Nichollsin fiktiiviseen romaaniin Sinä päivänä. Vaikka Kosovo ei enää sijaitse valtiorajojen sisäpuolella, myyttiä on käytetty politiikassa samoja linjoja seuraillen kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Toistamalla Kosovo esitetään serbialaisuuden määrittäjänä ja kertomuksena serbien kärsimyksestä ja uhrauksista. Myyttiä leimaavat jatkuvuus ja historiattomuus symbolina hyvän ja pahan kamppailusta. Aineisto koostuu uutisista Balkan Insight -uutissivustolla.
Kaksi kirja-arviota liittyvät nekin vahvasti Eurooppaan. Ensin Heino Nyyssönen arvioi Václav Havelin puheista kootun suomenkielisen esityksen Euroopan toivo. Kirja sisältää vuosien 1978–2002 kirjoituksia ja muun muassa hyvin kuuluisan esseen ”Voimattomien voima”. Kosmopoliksen kakkosnumeron päättää Petteri Mäkitalon Suomen EU-jäsenyyttä tarkastelevan Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa kokoomateoksen esittely.
Tällä kertaa pääkirjoitus ajoittuu kuntavaaleihin, joita viime viikkoina on leimannut suoranainen somehimo. Tämä vahvistaa ajatusta, että kaikki politiikka saa alkunsa kommunikaatiosta, kun jonkun mukaan ”media” ei käsittele oikeita asioita – argumentti, johon ovat voineet vedota niin nykyisen pääministerin kannattajat kuin vastustajatkin. Kun edellä on tarkasteltu laajemmin äänestysaktiivisuutta, voi sanoa Suomen kuntavaalien olleen itäisen Euroopan parlamenttivaalien tasoa. Tällä vuosituhannella on kerran menty yli 60 prosentin. Koskaan ei ole päästy neljään viidesosaan, joskin vuonna 1964 peräti 79,4 prosenttia äänioikeutetuista kävi äänestämässä. Kaikkein heikoimmilla kuntalaiset olivat ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä kuntavaaleissa joulukuussa 1918, jolloin vain joka neljäs äänesti.
Tuoduista globaaleista ja kansallisista teemoista huolimatta kuntavaali on ensisijaisesti paikallinen vaali. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi Turun kaupungissa on enemmän asukkaita kuin koko Lapin vaalipiirissä. Alueellisuus puhuttaa, mutta olemassa on myös maita, kuten Hollanti tai Slovakia, joissa erillistä vaalipiirijakoa ei ole. Se missä määrin vaalipiirien puute hyödyttää liiaksi pääkaupunkiseutua, taitaa kuulua politiikan ikuisuuskysymyksiin.
Turussa 7.6.2021, pääsykokeiden aikaan pandemian mahdollisesti jo helpottaessa
Heino Nyyssönen
SRTY:n juhlaseminaari ”Rauhantutkimus ja päätöksenteko”
Olette lämpimästi tervetulleita Suomen rauhantutkimusyhdistyksen (SRTY) järjestämään juhlaseminaariin yhdistyksen 50-vuotistaipaleen kunniaksi perjantaina 4.6.2021 klo 14.00–16.00. Seminaarissa keskustellaan rauhantutkimuksen ja päätöksenteon välisestä suhteesta ja tämän muutoksesta viime vuosikymmenten aikana. Tilaisuuden alustuksissa kuullaan rauhantutkimuksen ja päätöksenteon roolista vallankäyttäjien, tutkimuksen, hallinnon ja rauhanliikkeen näkökulmista. Alustusten jälkeen on mahdollista esittää kysymyksiä ja keskustella aiheesta.
Tilaisuus järjestetään zoomin välityksellä ja se edellyttää ennakkoilmoittautumista torstaihin 3.6. mennessä osoitteeseen karim.maiche@tuni.fi. Tilaisuuteen ilmoittautuneille lähetetään linkki tapahtumaan 4.6. klo 12 mennessä.
Keskustelun vetää SRTY:n puheenjohtaja Hanna Tuominen.
Tilaisuudessa alustavat:
Tarja Halonen, presidentti ja SRTY:n kunniajäsen
Teemu Matinpuro, Suomen Rauhanpuolustajat
Eeva-Liisa Myllymäki, Ulkoministeriö
Eeva Puumala, YTT Tampereen yliopisto
Suomen rauhantutkimusyhdistyksen vertaisarvioidun lehden Kosmopoliksen tuleva erikoisnumero Jälkiä ja askelmerkkejä. Rauhantutkimuksen lupaus tulevaisuudelle ilmestyy loppuvuodesta. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja on ilmainen SRTY:n jäsenille. Jäseneksi voit liittyä osoitteessa: http://rauhantutkimus.fi/yhdistys/jaseneksi/
*******
Kirjoittajakutsu Kosmopoliksen erikoisnumeroon 4/2021
Jälkiä ja askelmerkkejä. Rauhantutkimuksen lupaus tulevaisuudelle
Kutsumme tutkijoita, asiantuntijoita ja rauhantyön tekijöitä kirjoittamaan Suomen rauhantutkimusyhdistyksen 50-vuotista taivalta juhlistavaan Kosmopolis-lehden teemanumeroon.
Teemanumero pohtii ja tekee näkyväksi sitä, kuinka monisukupolvinen ymmärrys rauhantutkimuksesta on vaikuttanut alalla tehtävän tutkimuksen aihealueisiin, painotuksiin, metodologiaan ja käsitteiden muodostumiseen. Rauhantutkimuksen historiaa, kehitysvaiheita ja institutionaalisia erityispiirteitä on dokumentoitu suomalaisessa ja kansainvälisessä kontekstissa laajalti. Ajoittain kiivaidenkin keskustelujen sisällöt ovat heijastelleet sen hetkistä maailmanpoliittista tilannetta. Ulkoisiin trendeihin ja alan sisäisiin kehityskulkuihin vedoten on esitetty näkemyksiä rauhantutkimuksen lopusta. Toisaalta taas on tuotu esiin uudelleen löydettyjä näkökulmia. Teemanumeroon toivotaan tekstejä, joissa tätä ajallista monikerroksisuutta käsitellään jonkin rauhantutkimuksen alan keskeisen käsitteen, menetelmän tai aiheen kautta.
Teemanumero kysyy, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan rauhasta ja sen tutkimuksesta. Minkälaisia keskustelunavauksia rauhantutkimuksen luonteesta on tehty sen 50-vuotisen historian aikana? Onko keskusteluista aistittavissa mahdollisia lupauksia rauhantutkimuksen tulevaisuudelle? Miten rauhantutkimus limittyy nyt ja tulevaisuudessa muihin tieteenaloihin ja niiden kysymyksenasetteluihin? Mikä muuttuu, kun diplomatia ja rauhanvälitys digitalisoituvat? Millaisia ovat tulevaisuuden rauhanyhteisöt? Tarvitsevatko rauhanliike ja rauhantutkijat toisiaan? Millainen on rauhantutkimuksen viesti päätöksentekijöille, ja kuunteleeko sitä kukaan?
Teemanumeroon toivotaan vertaisarvioitavia (katsaus)artikkeleita, joiden ohjeellinen pituus on 40 000 merkkiä välilyönteineen. Otamme vastaan myös lyhyempiä keskustelupuheenvuoroja ja kirja-arvioita. Toivomme teemanumeroon tarjottavien kirjoitusten yhdistyvän esimerkiksi edellä mainittuihin kysymyksiin, kytkien ne alan historiaan, nykyhetkeen tai tulevaisuuteen.
Teemanumeron toimittavat Anitta Kynsilehto (anitta.kynsilehto ÄT tuni.fi), Karim Maiche (karim.maiche ÄT tuni.fi) ja Samu Pehkonen (samu.pehkonen ÄT polamk.fi).
Artikkelien ja katsausartikkelien abstraktit pyydetään lähettämään teemanumeron vieraileville toimittajille sähköpostitse 15.6.2021 mennessä. Abstraktista (300 sanaa) tulee käydä ilmi tarjottavan käsikirjoituksen lähtökohdat ja olennaiset käsiteltävät näkökulmat. Vierailevat toimittajat lähettävät kirjoittajille palautteen abstraktin sopivuudesta teemanumeroon 1.7.2021 mennessä. Myös muihin osastoihin tarjottavista teksteistä olisi hyvä olla etukäteen yhteydessä toimittajiin. Teemanumeroon soveltuvat käsikirjoitukset toimitetaan vieraileville toimittajille 15.9.2021 mennessä.
Kosmopolis on Suomen rauhantutkimusyhdistyksen julkaisema monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti, joka on Julkaisufoorumin (JUFO) 1-tason tieteellinen vertaisarvioitu julkaisu. Lehti noudattaa referee-artikkeleiden osalta vähintään kahden vertaisarvioitsijan menettelyä (blind review). Lehden kirjoittajaohjeet löytyvät osoitteesta: https://rauhantutkimus.fi/kosmopolis/ohjeita-kirjoittajille
– – – – – – – – – – –
Kosmopolis 1/21 PÄÄKIRJOITUS: Käsitteet hukassa
Parikymmentä vuotta sitten professori Kari Palonen työryhmineen kirjoitti kirjan Käsitteet liikkeessä. Suomen käsitehistoriaan liittyvän perusteoksen idea perustui saksalaisen käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckin ja brittiläisen Quentin Skinnerin tutkimuksiin. Vaikka käsitteiden tutkiminen sinänsä ei ole kovin mediaseksikästä tai lisää katu-uskottavuutta, teoksen perusidea on edelleen niin politiikan kuin tutkimuksenkin peruskauraa: politiikassa kamppaillaan myös käsitteistä, merkityksistä ja puhetavoista. Periaatteessa käsitteet ovatkin liikkeessä ja niiden muutos ja merkitys muodostuu niiden käytössä. Lähtökohtaisesti monimerkityksellisyys tarkoittaa muutosta ja muuttumattomuus vakautta, jopa stagnaatiota eli pysähtyneisyyttä.
Viime aikoina olemme saaneet kuulla, kuinka Yhdysvalloissa hallitsevat kommunistit, vihreät ovat ääriliike, valkoiset todennäköisesti rasisteja ja niin edelleen. Kun politiikka näyttää todellakin yhä enenevässä määrin olevan kamppailua käsitteistä, olisikin aika kirjoittaa uusi poliittista argumentaatiota tarkasteleva kirja, jonka nimikin on tässä valmiina: Käsitteet hukassa. Idea on ollut mietintämyssyssämme jo pitempään, ja olemme pohtineet projektille rahoitusta, kun viimeistään puheet ”totuuden jälkeisestä ajasta”, trollit ja medialukutaidon ongelmat ovat tuoneet ilmiöön aivan uuden ulottuvuutensa. Jälleen aletaan propagandan opinkappaleiden tavoin yhä laajemmin uskoa, että määrä muuttuu laaduksi, ja kun viestiä toistetaan tarpeeksi, myös sen uskottavuuden arvellaan lisääntyvän – kyseessä ei kuitenkaan ole kausaalisuhde. Myös televisioaikakauteen liitetty hokema viestin toimimisesta välineenä avautuu nyt helpommin, kun Twitter ja some kärjistävät poliittista kamppailua, jossa ei ole tilaa maltille.
Käsitehistorian kiistanalaisista käsitteistä tyyppiesimerkkejä ovat olleet vapaus, demokratia ja miksei myös populismi. Lähtökohtaisesti kaikki toki kannattavat niin vapautta kuin demokratiaakin, ja nyt tähän voi hyvin lisätä myös sananvapauden ja totuuden. Jälkimmäisiin hahmotan kaksi näkökulmaa: lähettäjän ja vastaanottajan. Enää ei vain savolaisen puheissa vastuu siirry kuulijalle, sillä vanha ajatus lähettäjän vastuusta on murentumassa. Anne Applebaum kirjoittaa uudessa kirjassaan Demokratian iltahämärä, kuinka brexit-kampanjaa vetänyt Dominick Cummings osoitti, että on mahdollista valehdella toistuvasti joutumatta vastuuseen.
Vanhassa maailmassa oli lähettäjän vika, jos viesti ei mennyt perille. Osmo A. Wiion viestintämallissa lähettäjän ja vastaanottajan välissä oli ”kohinaa” – näin amerikkalaislähtöinen viestintätutkimus onnistui sivuuttamaan ”politiikan” pelkkänä kohinana. Vasemmistolaisemmin suuntautuneen Pertti Hemánuksen mukaan objektiivisuus oli toimijan eettinen kysymys: objektiivisuuteen tuli pyrkiä, vaikka siihen ei päästäisikään. Nyt ajan merkki on influensseri: alkuvuodesta Ilta-Sanomat haki kesätoimittajia otsikolla ”Haluatko todelliseksi vaikuttajaksi?”
Tietoon ja tiedon rajoihin eli epistemologiaan liittyvät kysymykset ovat viime kuukausina olleet poikkeuksellisen paljon esillä myös omassa oppimisympäristössäni. Kansainvälisen politiikan peruskurssilla olemme käyneet läpi Platonin vanhaa luolavertausta: luolassa vankien ”kokemusasiantuntijuus” kattoi vain seinään langenneet varjot, eivät luolan ulkopuolista todellisuutta. Tärkeää oli myös se, ettei luolan ulkopuolella vieraillutta viestintuojaa uskota – tyypillistä nykyistä cancel-kulttuuria myöten.
Kyky arvioida tietoa näkyi myös vetämälläni Politiikkaa ja paskapuhetta – medialukutaidosta ja poliittisesta vaikuttamisesta -kurssilla. Ryhmäesityksiin perustuvan kurssin idea lähti alun perin liikkeelle arviosta, että yliopisto tarjoaa jousipyssyjä, kun reaalimaailmassa ammutaan tykeillä. Enää ”paskapuhe” ei olekaan vain poliitikon suusta päässyt sammakko, vaan se löytyy esimerkiksi Antto Vihman ja muiden toimittamasta kirjasta Totuuden jälkeen. Osuvimmin metodin on nähdäkseni ilmaissut laulu- ja soitinyhtye Clifters Jaana Rinteen sanoin kappaleessa Hyvä Bore: ”Tsiigatkaa, joku heittää paskaa seinään. Jotain tippuu, jotain tarttuu tapettiin.” Näyttäytymisen politiikassa onkin mukana jotain jo virkakautensa päättänyttä Yhdysvaltain presidenttiä myöten: tärkeintä on, että jotakin tarttuu ja näkyy. Ilmiö voidaan liittää audienssidemokratiaan, jossa näkyvyys on kaikki kaikessa. Onkin hämmästyttävää, kuinka asiakeskeisyys on alkanut näyttäytyä poliittisena vaihtoehtona eikä kehittyneen demokratian itsestään selvänä premissinä. Jos johtajalta lähti päivässä toistasataa twiittiä, niin paljonko aikaa jäi kaikelle muulle?
Medialukutaito on kaikkien huulilla, mutta sen sisältö jäi kurssillakin tarkemmin määrittelemättä. Yhtäältä sen voi ymmärtää tarkoittavan jo akateemisen lähdekritiikin perusteita. Silti enää ei riitä se, että kysytään vain mihin tarkoitukseen jokin lähde on syntynyt, tai kannatetaanko vai vastustetaanko sillä jotakin. Ongelma onkin enemmän juuri myötälähteissä, joissa oman puolen virheet jäävät huomaamatta, mistä George Orwell varoitti nationalismiesseessään jo vuonna 1945. Cancel-kulttuurissa heitetään helposti lapsi pesuveden mukana, ilmiö, johon Pippa Norriksen mukaan Yhdysvalloissa näyttäisivät syyllistyvän enemmän vasemmalle kuin oikealle kallellaan olevat. Ajattelematon kritiikki on silti eri asia kuin kriittinen ajattelu, joka on tarkoituksellista, loogista ja tavoitteellista toimintaa.
Kurssilla sivuttiin myös suoranaista valehtelua, josta paskapuhe eroaa siinä, että valehtelija tietää valehtelevansa, mutta paskapuheen esittäjää tämä näkökanta ei kiinnosta. Eräs opiskelijaryhmistä esitti mielenkiintoisen kysymyksen, mitä henkilöitä, paikkoja tai asioita valehtelusta tulee mieleen. Olkoonkin, että vastaajajoukko oli valikoitunut, maksimissaan 27 opiskelijaa, propagandan ja opportunismin lisäksi esiin nousi kolme henkilöä: suurimman frekvenssin keräsi Donald Trump ja pienemmän Vladimir Putin. Suomesta ainoana mukaan pääsi Laura Huhtasaari. Oliko viime mainitun osalta kysymys taannoisesta opinnäytekohusta vaiko myös vahvoja kansainvälisiä yhteyksiä omaavan poliitikon lausunnoista ja imagosta, jossa mielipiteet ja tunteet korostuvat?
Kolmas alkuvuoden kansainvälisen politiikan oppimisympäristö on tullut fiktion puolelta: Berlin Station. Huhtikuulle jatkuva televisiosarja esittää maailman ja todellisuuden monimutkaisuuden jo niinkin pienessä yhteisössä kuin Yhdysvaltain Berliinin suurlähetystössä. Saksassa on jälleen vaalivuosi, ja sarjan toinen kausi sijoittuu vuoden 2017 vaaleihin, jolloin äärioikeiston AfD (sarjassa PfD) nousi parlamenttiin. Vaikka ulkopolitiikan linja olisi yksi ja jakamaton – mitä se omalla sarjan luennallani ei ole – toimijat ovat itsenäisesti ajattelevia yksilöitä. He reagoivat kulloinkin käytössään olevan tiedon perusteella, tiedon, joka on valtaa ja jota jatkuvasti säännöstellään siten, että katsojalle paljastuva niin sanottu suurempi kuva on usein piilossa tai yllätyksellinen. Peliteoria tai vangin dilemma johtaa siinä mielessä harhaan, että samaan aikaan vankeja tai pelejä voi olla lukematon määrä. Entä jos vakoilijoina ei ole töissä muita kuin ”vankeja”, joiden oma Platonin luola on rajoitettu?
Parhaimmillaan populaarikulttuuri pystyy kirjallisuuden tavoin (ks. Kosmopolis 4/2015) opettamaan ja lisäämään politiikan ymmärrystä. Berlin Station opettaa maailmasta eri asioita kuin toimintaelokuvat, joissa vasaran omistaminen toden totta johti kaikkien ongelmien näyttämiseen nauloilta, eli vapaasti lainattuna: ”There are good guys and bad guys, I kill the bad ones.”
Tiedon hankintaa vakoilulla on sanottu yhdeksi maailman vanhimmista ammateista, ellei vanhimmaksi. Vakoilun voi tiivistää ajatukseen, että he eivät saa tietää, että me tiedämme. Ironisesti tässä ollaan leikkimässä Jumalaa päättämällä siitä, kuka kuolee ja kuka ei, kuten kävi brittien ratkaistessa saksalaisten Enigma-koodin: ”kaikkien” pelastaminen olisi paljastanut vakoilun viholliselle. On arvioitu, että arkistoihin salattu tieto lyhensi toista maailmansotaa ehkä jopa kaksi vuotta ja saattoi säästää 14 miljoonaa ihmishenkeä.
Totuuden jälkeisyys pääsi sekin mukaan Berlin Station -sarjaan: ”Totuudenjälkeisessä maailmassa voi luottaa vain luotiin”. Monimieliset potentiaalisen salamurhaajan sanat vertautuvat sellaisiin peruuttamattomiin joko–tai-metaforiin kuin hammastahnaa ei saa takaisin tuubiin tai nainen ei voi olla osittain raskaana. Tiedon hankinnasta ja hallinnasta toki kamppaillaan, mutta post-truth -aikakauden sijaan parempi on puhua narratiivien taistelusta. Todellisuus ei sinänsä ole komediaa tai tragediaa, vaan molemmat ovat toimijoiden tapahtumille antamia merkityksiä. Romanttisten sankaritarinoiden sijaan kansainvälisen politiikan näkeminen komediana voisi auttaa esimerkiksi rauhanrakentamisessa, kuten Riikka Kuusisto on esittänyt. Hayden Whiten tutkimuksiin perustuen voi myös hyvin väittää, ettei satiiri kuulu johtajalle, sillä se on jo lähtökohtaisesti heikomman ase. Edes Twitterissä johtaja ei voi olla oppositiossa itseään vastaan.
Toisaalta kuulee väitettävän, ettei populisteille totuus tai käsitteet ole hukassa, he vain haluavat asettaa tilalle omansa. Nimitän tätä nominalismin universalisoimiseksi: kenen totuus liittyy sekin valtaan. Jos totuuksia on ääretön määrä, siitä seuraa vaikeasti siedettävä kaaos. Myös medialukutaidossa on kysymys hegemoniasta kamppailevien merkitysten, merkittävyyksien ja argumentaatiovirheiden tunnistamisesta. Vaikka yksittäisten väittämien totuusarvo on usein jäljitettävissä, narratiivien, kertomusten tasolla tämä onkin jo vaikeampaa.
Demokratiassa lähdemme siitä, että maallikolla on sananvaltaa, mutta samaan aikaan häneltä on oikeutettua odottaa vähintäänkin sydämen sivistystä. Kuka tahansa pystyy kyllä puhumaan politiikasta, mutta kuka tahansa ei ole kykeneväinen arvioimaan sitä. Tälle on oma sovelluksensa jo Machiavellin Ruhtinaassa: monet arvioivat asioita silmillään, mutta vain harvat yltävät siihen käsillään. Tässä asiantuntijan rooli on pikemminkin ”monimutkaistaja” kuin ”yksinkertaistaja”: tutkijoilta ei kaivata mielipiteitä vaan perusteltuja analyysejä. Twitterissä tutkija on helposti osa ongelmaa eikä sen ratkaisua.
Loanheittoa on ollut iät ja ajat. On hyvin mahdollista, että väite totuuden jälkeisyydestä osoittautuu yhtä kestämättömäksi kuin kolmen vuosikymmenen takainen ajatus historian lopusta. Puheet on yhä monitulkinnallisemmin suunnattava yhä universaaleimmille yleisöille, joiden intressit voivat olla suorastaan vastakkaisia. Vastuu jää kuulijalle: “Big protest in DC on January 6th. Be there, will be wild!”
Retoriikan tutkimuksessa puheet ovat jo sinänsä tekoja, joita voi ymmärtää niiden käyttöympäristöstä. Puheet sisältävät performatiiveja eli esimerkiksi peiteltyjä pyyntöjä ja varoituksia. J. L. Austinin How to do Things with Words muistuttaa puheen kolmitasoisuudesta: sanat sinänsä (lokutio), niiden sisältämä pyyntö, kehotus tai muu vastaava (illokutio) tai kolmas taso eli vaikutus vastaanottajaan (perlokutio). Siksi Trumpin tammikuun viestiä voi tulkinta kolmella tasolla: sanoina, kehotuksena ja lopulta sen pohtimisena, oliko presidentin kehotus juuri se, mikä johti tunkeumiseen Yhdysvaltain parlamenttiin.
Toki sekin on mahdollista, että jollakin poliitikolla menevät sekaisin sellaiset käsitteet kuin kommunismi ja kommunitarismi. Jopa satiiriseksi tai metaforiseksi tarkoitettu viesti on periaatteessa oikeutettua lukea myös kirjaimellisesti. Kun sananvapauden nimissä myös ennakkoluulot ovat mielipiteitä, karrikoiden jokaisella on oikeus pitää omat ennakkoluulonsa. Siinä missä sivistysihanteinen työmies lähti päivän päättyessä opintopiiriin, populistimme lohduttivat sinun olevan hyvä sellaisena kuin olet. Tästä ei ole enää pitkä matka uhriutumiseen, jossa itsensä kehittämisen sijaan syy löytyy aina jostakin muualta. Itsesensuuri on hyvä renki mutta huono isäntä.
Lähtökohtaisesti paskapuheen ei voi olettaa kuuluvan politiikan pöytätapoihin, ei edes ”pikkuporvarillisiin” sellaisiin. Niihin ei kuulu ”huulipunahallitus” tai ”Sokoksen kassa” – häirintä, joka on huomattu myös Suomen ulkopuolella. Epäilemättä kulloisellakin oppositiolla on parantamisen varaa hallituksen toimia arvioidessaan ja arvostellessaan. Toimittajat myös varmaan selvittävät vielä, miten pääministeri Sebastian Kurzia kohdellaan Itävallassa ikänsä takia.
Mutta voivatko maailmassa käsitteet olla muuta kuin hukassa? Suomen puoluejohtajista tohtoritason käsitteelliseen ajatteluun pystyy nykyisin vain kaksi ja ministereistä yksi. Vaikka käsiteuniversalismi voi olla toivottavaa, jo tilanteena Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria on absurdi. Konstruktivistille identiteetit syntyvät kohtaamisissa, joissa läsnä ovat niin aiempi kokemus kuin tulevaisuuden odotuksetkin. Valistuneeltakaan kansalaiselta ei voi odottaa erityisen hyvää käsitteiden historian tuntemista. Sen sijaan olisi kohtuullista vaatia ymmärrystä siitä, ettei käsitteitä oteta annettuina. On osoitettava armollisuutta siinä, että toinen saattaa vilpittömästikin käyttää samaa käsitettä eri merkityksessä. Arvosteltakoon poliitikkoja tekemisten eikä olemisten perusteella – asia, jota viime vuosina yleistyneen identiteettipolitiikan kannattajien on erityisesti hyvä pohtia.
Kosmopoliksen 2021 ensimmäistä numeroa yhdistävät käsitekamppailut tai ainakin käsitteet kuten kosmopolitanismi, federalismi ja Euroopan unioni. Jenni Karimäen, Heino Nyyssösen ja Hanna Tuomisen artikkelissa tarkastellaan Suomen viiden suurimman eduskuntapuolueen näkemyksiä EU:sta. Millaisena puolueet ovat nähneet EU:n, ja millaisena ne haluavat sen toimivan tulevaisuudessa? Näkökulma suuntaa aiempaa puoluetutkimusta selvemmin globaalista kansalliseen ja akseleilla globalistit, epäilijät, kosmopoliitit ja kommunitaristit. Kuva EU:sta ja sen tulevaisuudesta näyttäytyy vihreitä ja perussuomalaisia lukuun ottamatta varsin visiottomana. Valtaosa tuntuu hyväksyneen, että EU:hun liittyvät ongelmat ja tulevaisuus ratkaistaan järjestelmän sisällä. Puolueiden syntyhistoria ja ideologiset perusperiaatteet näkyvät kuitenkin eroina valmiudessa käydä vuoropuhelua kansainvälisen ja kansallisen välillä. Vihreät voi luokitella globalisteihin ja perussuomalaiset epäilijöihin, kun kolme muuta asettuvat niiden välimaastoon. SDP, keskusta ja kokoomus ovat luokkakonfliktin synnyttämiä ja vihreät ja perussuomalaiset globalisaation seurauksia.
Hannu-Pekka Ikäheimo analysoi Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Savon Sanomissa käytyä keskustelua EU:n federalismista vuosina 1995–2014. Määrittelykamppailuja on tarkasteltu federalismin teorian ja EU-federalismin kahden kilpailevan vision, funktionalismin ja konstitutionalismin, viitekehyksissä. Suomalaisen integraatiokeskustelun valtavirta on noudatellut monnet’laista funktionalismin perinnettä. Valtavirtaa kuvastaa toppuutteleva funktionalismi eli integraatiota voidaan alati edistää, mutta federalismista puhuminen on aina liian aikaista. Federalismilla kannattajat ovat voineet tarkoittaa yhtä lailla löyhää valtioliittoa kuin täysiveristä liittovaltiota. Vastustajat taas ovat tulkinneet sen pääsääntöisesti vallan keskittämiseksi Brysseliin. Vastustajilla toistuu kuva federalismista voimakkaana valtavirtana, jota vastaan määrältään vähäiset, mutta sisukkaat vastustajat kamppailevat. Alkuvuosina kritiikissä korostui itsenäisyyden menettämisen uhka ja Suomen puolueettomuuden vaarantuminen. Eurokriisin myötä kritiikin kärki vaihtui yhteisvastuuseen, jonka koettiin olevan nettomaksaja-Suomelle suureksi uhaksi.
Suomen ja Irlannin koronakriisin aikaiset rajatoimet nousevat esiin kosmopolitanismin ja kansalaisuuden näkökulmasta Saila Heinikosken, Johanna Ketolan ja Aada Peltosen katsausartikkelissa. Suomi on ollut yksi liikkuvuutta eniten rajoittaneista maista, kun taas saarivaltio Irlannissa ei ollut koronapandemiaan liittyviä rajoituksia maahantulolle ensimmäisen puolen vuoden aikana. Kantilaisen luokittelun avulla tutkijat analysoivat, millä tavalla kansallisvaltiossa vallitsevat kansalaisoikeudet (lat. ius civitas), valtioiden väliset suhteet (ius gentium) ja valtion rajat ylittävät kansalaisoikeudet (ius cosmopoliticum) näyttäytyvät tartuntatautien torjunnassa. Tutkijat osoittavat, että toimenpiteet vahvistavat ihmiskunnan historiasta tutuksi tullutta ksenofobista ajattelua siitä, että uhat ja taudit ovat ulkosyntyisiä. Valtioiden väliset suhteet ja ylikansalliset kansalaisoikeudet unohtuvat helposti, kun tavoitteena on suojella omia kansalaisia.
Tommi Kotosen ja Heikki Kovalaisen katsaus tarkastelee vastaanottokeskuksia ja turvapaikanhakijoita vastaan tehtyjä iskuja Suomessa syksyllä 2015. Tutkijat käsittelevät iskuja yleiseurooppalaisena ilmiönä ja keskittyvät erityisesti 20 vakavaan iskuun, joissa käytettiin palavia tai räjähdysherkkiä aineita tai joilla kohdistettiin vaaraa turvapaikanhakijoihin. Osa terrorismin määritelmistä täyttyy syksyn 2015 tapauksissa: poliittiset tarkoitusperät olivat usein julkilausutusti läsnä, tekoihin liittyy väkivallan käyttö tarkoitusperien saavuttamiseksi, eikä tekojen tarkoitus ollut uhata vain iskukohdetta vaan aiheuttaa laajempia reaktioita. Vaikka terrorismin käsite on kiistanalainen, Marylandin yliopiston määritelmien mukaan vuosien 2015–2016 aikaiset iskut kattavat lähes 50 prosenttia kaikesta suomalaisesta terrorismista. Vaikuttaakin yllättävältä, että suuri osa iskuista on jäänyt selvittämättä, eikä yhtäkään tapausta ole tiettävästi tutkittu oikeudessa terroritekona.
Kari Palonen aloitti pääkirjoituksen ja myös päättää tämän numeron keskusteluosion aspekteilla Daniel Cohn-Benditin poliittisesta ajattelusta. Kyseessä on enemmän kuin kirja-arvio, kun Palosen aikalaisen Cohn-Benditin elämästä on hiljattain julkaistu saksankielinen laitos. Europarlamentaarikko Cohn-Bendit on intohimoinen jalkapallon seuraaja ja pelin poliittisen merkityksen analyytikko, mikä tarjoaa kiintoisan näkökulman poliittiseen ajatteluun. Cohn-Bendit ymmärtää kontingenssin, toisin tekemisen mahdollisuuden, kaiken politiikan perustavaksi edellytykseksi. Hän puhuu maailmanpolitiikasta ja Euroopasta pelinä olettaen, että peliaspekti on aina politiikassa mukana. Erityisen tärkeää on osata pelata siellä, missä pelivara näyttää niukalta tai olemattomalta: myös parlamentin on itse huolehdittava valtansa turvaamisesta. Poliitikkona Cohn-Bendit toimi pitkään spontaanisti, ja vielä parlamenttiuran alkuaikoina hänen maailmanpoliittiset kannanottonsa olivat spontaanin moralistisia.
Aaro Tarvaisen esittelemä Rauhantutkimus kautta vuosien on kattava puheenvuoro rauhatutkimuksen historiasta, suomalaisten uranuurtajien teksteistä ja keskeisistä vaikutteista. Esipuheessa Raimo Väyrynen muistuttaa tieteenalan historian olevan jo yli puoli vuosisataa vanha. Kirjan ensimmäinen osa käsittelee suomalaisen rauhantutkimuksen kehitysvaiheita ja historiaa. Toisen osan keskiössä ovat rauhantutkimus ja sen naapuritieteet kuten esimerkiksi kansainvälisen oikeuden kyky edistää rauhaa. Väkivaltaa ja sotaa käsittelevässä osiossa arvioidaan, että sodasta ja konflikteista tuskin koskaan voidaan luoda yleistä universaalia tai vedenpitävää teoriaa. Neljäs osa käsittelee konfliktinratkaisun onnistumisen takeita kuten alussa mainittua komedia-narratiivia: sanat eivät voi tappaa, mutta niiden avulla motivoidaan ihmiset lähtemään sotaan. Kirjan päättää rauhanliike ja -politiikka, eli kokonaisuutena tarjolla on hyvä kuva tieteenalan kehityksestä, moninaisuudesta ja ajankohtaisuudesta.
Seuraava Kosmopoliksen numero keskittyy näillä näkymin Suomea enemmän itäiseen Eurooppaan, EU:n itäisiin maihin ja niiden nykytilanteeseen. Mukana on teemoja kuten oikeusvaltio, jota käsitellään loppukesästä myös Turun Eurooppa-foorumissa.
Turussa 26.3.2021, pandemian edelleen jatkuessa
Heino Nyyssönen
– – – – – – – – –
Kosmopolis 4/20 PÄÄKIRJOITUS: Naiset, rauha ja turvallisuus – ajankohtaisempia kuin koskaan?
YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus täytti lokakuussa 20 vuotta. Koronapandemia on muuttanut monella tapaa juhlavuoden ohjelmaa, ja suunniteltuja tilaisuuksia on jouduttu perumaan tai siirtämään verkkoon. Pandemian voidaan nähdä laajemminkin merkinneen takaiskua sukupuolten tasa-arvolle, johon liittyvä keskustelu on viime vuosina politisoitunut ennennäkemättömällä tavalla. Nationalismin, oikeistopopulismin ja antigenderismin nousu ovat vaikeuttaneet toimia tasa-arvon hyväksi Euroopassa ja maailmalla. Paikoin on otettu huolestuttavia taka-askeleita tasa-arvon etenemisen näkökulmasta ja naisihmisoikeuspuolustajien sekä kansalaisyhteiskunnan toimintaa on pyritty rajoittamaan myös Euroopassa. Syrjintä ja vihapuhe on naisten ohella kohdistunut moniin eri vähemmistöihin. Näinä aikoina onkin erityisen tärkeää saada huomiota tasa-arvotyölle ja laajenevalle 1325-agendalle niin Suomessa kuin maailmalla.
Päätöslauselman juhlavuoden kunniaksi tämä Kosmopoliksen erikoisnumero tarkastelee naisten asemaa sekä rauhassa että konflikteissa. Rauhantila on toivottava kaikkien yhteiskunnan jäsenten näkökulmasta, ja tasa-arvoa vahvistamalla voidaan tukea yhteiskunnallista vakautta ja kestävyyttä. Konfliktit ja kriisit koskettavat yhtä lailla jokaista yhteiskunnan jäsentä ja ryhmittymää. Niiden vaikutukset ovat kuitenkin usein yksilöllisiä. Tämän numeron artikkelit ja keskustelupuheenvuorot nostavat esiin konfliktien ja kriisien sukupuolittuneita vaikutuksia meillä ja muualla.
On selvää, että turvallisuuden muuttuvan luonteen takia tarvitaan laajempaa tulkintaa turvallisuudesta ja turvattomuudesta. Naisten tulee olla mukana määrittelemässä rauhaa ja turvallisuutta tavalla, joka huomioi heidän olemassaoloaan sekä yksityiskohtaisia tarpeitaan. Globaalin pandemian oloissa laajemman turvallisuuden käsitteen tarve on noussut erityisen ajankohtaiseksi teemaksi. Yhteiskuntien sulkeutuessa ennen kaikkea naisten ja tyttöjen kohtaama turvattomuus yksityisen piirissä on kasvanut. Huoli naisten turvallisuudesta on ajankohtaisempi kuin koskaan. Toisaalta naisilla on kasvatus- ja hoivatyön kautta keskeinen rooli yhteiskunnallisen turvallisuuden rakentamisessa ja ylläpitämisessä koronakriisin kurittamissa yhteiskunnissa.
YK:n vuonna 2000 hyväksymä päätöslauselma 1325 toi ensimmäistä kertaa päätöslauselmatasolla esiin konfliktien sukupuolittuneet vaikutukset sekä pyrkimyksen kasvattaa naisten roolia aktiivisina toimijoina konfliktien ennaltaehkäisyssä, ratkaisussa ja rauhan jälleenrakentamisessa. Naisten aktiivinen osallistuminen konfliktien ratkaisuun eri vaiheissa ja päätännän eri tasoilla on tärkeää kestävän rauhan aikaansaamiseksi. Lisäksi päätöslauselma 1325 ja sitä täydentävät päätöslauselmat ovat tuoneet huomiota naisten ja tyttöjen kokemaan väkivaltaan ja heidän oikeuksiensa turvaamiseen konflikteissa. Useat täydentävät päätöslauselmat käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja sen ehkäisemistä, myös poikien ja miesten väkivallan kokemukset huomioiden. Toisaalta päätöslauselmia on kritisoitu siitä, että ne esittävät naiset pääasiassa konfliktien uhreina ja suojelun kohteina. Myös ajatusta konfliktien kokemusten heijastumisesta yksinkertaistetusti sukupuoleen on kritisoitu. Onkin selvää, että 1325-agendan laajempi määrittely on tarpeen, joskin se on nykyisessä monenvälisessä yhteistyössä poliittisesti vaikeaa. Naiserityisen ja moninaisemman sukupuolisuuden huomioiva tulkinta jakaa mielipiteitä. Aihepiireiltään laajentunut 1325-agenda huomioi kuitenkin naisten aktiivista toimijuutta niin väkivaltaisen ekstremismin, ilmastonmuutoksen kuin globaalien terveysuhkienkin ehkäisyssä.
Vaikka naisia toimii nykyään konfliktien ehkäisyn ja ratkaisun sekä rauhanrakentamisen kaikilla tasoilla, todellisuudessa päätöslauselman toimeenpano on ollut hidasta. Naisten osuus monissa kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen tehtävissä on säilynyt alhaisena, eikä heitä kutsuta päättäviin pöytiin. Yhtä lailla naiset ovat edelleen erittäin haavoittuvassa asemassa konflikteissa ja naisiin kohdistuu toistuvasti ja järjestelmällisesti sukupuolittunutta väkivaltaa. Konfliktien jälkeisessä uudelleenrakentamisessa naisten kokemuksia huomioidaan varsin vaihtelevalla menestyksellä. Konkreettista työtä päätöslauselman toimeenpanemiseksi ovat edustaneet kansalliset ja alueelliset toimintaohjelmat, joiden määrä on kasvanut tasaisesti viime vuosina.
Suomi on sitoutunut vahvasti päätöslauselman 1325 ja sitä seuranneiden päätöslauselmien toteuttamiseen. Suomi on ollut aktiivisesti mukana kehittämällä omaa kansallista ohjelmaansa sekä tukenut ja konsultoinut muiden maiden ohjelmien laadintaa. Kansallisella tasolla päätöslauselman aihepiiri on tullut aiempaa ajankohtaisemmaksi muun muassa pakolaiskriisin, väkivaltaisen ekstremismin ehkäisemisen ja koronakriisin myötä. Kansainvälisesti naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen on ollut sekä Suomen ihmisoikeuspoliittisen että kehityspoliittisen toiminnan painopistealueita. Lisäksi Suomi on ollut YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin tärkeimpiä tukijoita. Suomi on ulkopoliittisessa toiminnassaan korostanut naisten asemaa rauhanprosesseissa ja toiminut aktiivisesti monenvälisessä ympäristössä naisten roolin edistämiseksi. Erityisesti kriisinhallinta ja naisrauhanvälittäjien tukeminen on ollut keskeisesti esillä 1325-agendan toimeenpanossa. Siviilikriisinhallinnassa Suomen lähettämistä asiantuntijoista 40 prosenttia on ollut naisia, mikä edustaa lukumäärältään EU:ssa huipputasoa. Siviilikriisinhallintatehtävissä on silti edelleen varsin sukupuolittunut rakenne, joka ohjaa miehiä ja naisia erilaisille tehtävätasoille, toimintamuotoihin ja myös palveluspaikkoihin.
Naisten roolin ja turvallisuuden pohtiminen on tärkeää konfliktien lisäksi myös vallitsevalla globaalin pandemian aikakaudella. Naiset ovat keskeisessä asemassa pandemian hillitsemisessä sekä yksityisessä että julkisessa piirissä. Naisten merkittävä osuus hoiva- ja kasvatustyössä nostaa heidät eturintamaan pandemian vastaisessa taistelussa ja osoittaa kriittisten alojen tarkoittavan laajalti muutakin kuin välittömiä pelastus- ja puolustustehtäviä. Naisten osuus palkattomasta koti-ja hoivatyöstä on lisääntynyt eri puolilla maailmaa. Toisaalta pandemialla on ollut useita naisten välittömään turvallisuuteen liittyviä seurauksia ihmisten sulkeuduttua koteihinsa. Naisiin on kohdistunut kasvavassa määrin väkivaltaa samanaikaisesti, kun naisten turvallisuuden kannalta keskeisiä yhteiskunnan tukipalveluita on sulkeutunut. Lisäksi on kuultu huolestuttavia ääniä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen kansainvälisen rintaman rakoilusta. Naisten turvallisuus pandemian oloissa on nähtävä olennaisena osana laajentuvaa Naiset, rauha ja turvallisuus -agendaa.
Tämän Kosmopoliksen erikoisnumeron vertaisarvioidut artikkelit tarkastelevat päätöslauselman 1325 todellisuutta kahdessa eri maakontekstissa. Tulosohjauskulttuurin mukaisesti mittaamisesta ja sen myötä indikaattoreista on tullut lyhyessä ajassa tärkeä väline Naiset, rauha ja turvallisuus -agendan monitoroinnissa ja evaluoinnissa. Nora Stenius kuvaa artikkelissaan päätöslauselman toimeenpanon mittaamisen problematiikkaa Nigeriassa. Nigeria on mielenkiintoinen esimerkki päätöslauselman konkreettisesta toimeenpanosta maatasolla. Nigeriassa on kehitetty huimaava määrä indikaattoreita, mutta niiden käyttöaste on ollut hyvin vähäinen. Steniuksen mukaan kyseenalaistamaton indikaattorikulttuuri sisältääkin illuusion rationaalisuudesta ja tehokkuudesta ja ohjaa resursseja yhä uusien indikaattorien kehittämiseen varsinaisen toimeenpanon sijaan. Nigerian tapaus osoittaa myös, miten paikallinen taso voi raportoimattomuudellaan ilmaista hiljaista vastarintaa agendan normatiivisia pyrkimyksiä ja hallitsevaa numeerista tiedonkeruuta kohtaan.
Mariette Hägglund tarkastelee maansisäistä pakolaisuutta ja väkivallan sukupuolittuneita kokemuksia Irakin luoteisosassa Nineven alueella. Erityisesti Isisin leviäminen ja sen vaikutusvallan lisääntyminen on näkynyt maansisäisessä pakolaisuudessa ja väestöön kohdistuneessa väkivallassa. YK:n tilastojen mukaan syyskuussa 2020 maassa oli 1,4 miljoonaa maansisäistä pakolaista ja yli neljä miljoonaa ihmistä oli humanitaarisen avun tarpeessa. Vaikka tilanne alueella on parantunut viime vuosina, kaikilla pakolaisilla on taustallaan kokemuksia väkivallasta. Kuten Hägglund osoittaa, koetut väkivallan muodot vaihtelevat kuitenkin sukupuolen mukaan. Miehet muodostavat enemmistön kuolonuhreista, mutta naisiin kohdistuu fyysisen uhan lisäksi runsaasti erilaisia rakenteellisen väkivallan muotoja. Naisten asema onkin heikentynyt peräkkäisten konfliktien sekä yhteisössä vallitsevien sukupuolinormien seurauksena. Koska mies nähdään usein perheen pääasiallisena elättäjänä, erityisesti miespuolisen sukulaisen kuolema tai katoaminen asettaa naiset entistä haavoittuvampaan asemaan. Artikkeli perustuu etnografiselle havainnoinnille ja haastatteluille Irakissa kesällä 2018.
Tämä erikoisnumero sisältää myös useita keskustelupuheenvuoroja sekä päätöslauselmaan että sen laajempaan agendaan liittyen. Niistä ensimmäisessä professori ja Suomen 1325 tutkimusverkoston puheenjohtaja Helena Ranta kirjoittaa omakohtaisesti kokemuksistaan konfliktien tutkijana. Ranta on toiminut oikeuslääketieteellisissä tutkimusryhmissä useissa konflikteissa eri puolilla maailmaa. Hän pohtii tekstissään tutkijan haastavaa roolia konfliktien neutraalina ja tunteet hallitsevana faktatiedon selvittäjänä. Erityisesti Ranta nostaa esiin konfliktien vaillinaisen historian, joka heijastelee pääosin miesten kokemuksia. Naisten kohtaamaan väkivaltaan ja sen tuottamien traumojen selvittämiseen kohdennetaan harvoin riittävää huomiota. Esimerkkinä Ranta mainitsee Perussa tapahtuneet naisten pakkosteriloinnit, joista ei mainita Perun totuus- ja sovituskomission raportissa. Toisaalta Ranta tuo esiin esimerkkien kautta naisten erilaisia rooleja konflikteissa, minkä takia ei ole olemassa vain yhtä yhtenäistä näkökulmaa naisten aseman arvioimiseen.
UN Womenin vaikuttamistyön ja viestinnän vastaava Veera Nurmenniemen teksti avaa lukijalle YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus kahta ensimmäistä vuosikymmentä. Nurmenniemen teksti toimii erinomaisena johdantona laajemman 1325-agendan sisällöstä ja kontekstista. Ulkoministeriön Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman koordinaattori Seija Kinni tarkastelee 1325-agendan toimeenpanoon liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä sekä Suomen toiminnan painopisteitä. Huolestuttavana kehityskulkuna Kinni tuo esiin päätöslauselman laajapohjaisen konsensuksen rikkoutumisen YK:n turvallisuusneuvostossa vuonna 2019. Gender-kysymykset sekä naisten seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksien edistäminen ovat kohdanneet kasvavaa vastustusta turvallisuusneuvoston jäsenten keskuudessa. Usein päätöslauselman toimeenpanoon liittyvät ongelmat ovat kuitenkin tätä ylätasoa konkreettisempia ja liittyvät vähäisiin resursseihin ja agendan toissijaistamiseen.
Koronapandemia haastaa meidät tulkitsemaan laajan turvallisuuskäsityksen piiriin kuuluvia keskeisiä toimijoita. Maailmassa terveydenhuolto- ja sosiaalialan työntekijöistä valtaosa on naisia ja heillä on tärkeä rooli pandemian ehkäisemisessä. Suomessa valtioneuvoston linjauksissa viitattiin ”yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittisiin aloihin”, joiden toiminta tuli varmistaa myös poikkeusoloissa. Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Linda Hart lähestyy tekstissään sukupuolittunutta työnjakoa Miriam Glucksmannin ”yhteiskunnallisen kokonaistyönjaon” käsitteen avulla. Erityisesti Hart pohtii seurauksia kriittisillä aloilla, joihin lukeutuvat pandemian oloissa turvallisuus- ja pelastusalojen lisäksi naisvaltaiset hoiva- ja kasvatusalat. Hartin mukaan kriisi on myllertänyt totuttua yhteiskunnallista työnjakoa ja tuonut naiset kriisin etulinjaan. Samalla naiset ovat myös kantaneet suuren vastuun yhteiskuntaa ylläpitävästä kotitalous- ja hoivatyöstä. Yhteiskunnallisen kokonaistyönjaon käsitteen kautta voidaan tuoda esiin näitä työn eri muotoja, mutta myös sukupuolten, ikäryhmien ja yhteiskuntaluokkien välisiä valtasuhteita. Tulevaisuuden ennakoimisen kannalta Hart nostaa esiin tarpeen herättää keskustelua tästä kokonaistyönjaollisesta näkökulmasta sen sijaan, että keskitytään pikainventaarioon kriittisistä aloista.
Mukana on myös kolme kirja-arviota, jotka liittyvät tämän erikoisnumeron tematiikkaan. Vallitsevissa globaalin pandemian oloissa ensimmäinen arvioitu teos on hyvin ajankohtainen, sillä se liikkuu rauhantutkimuksen ja globaalin terveystieteen rajapinnalla. Toisessa arvioidussa teoksessa naisten asemaa konflikteissa lähestytään Liberian naissotaveteraanien kokemusten kirjon kautta. Teos tuo esiin naisten toimijuuden perinteisen uhrin roolin sijaan, vaikka tämä olisikin varsin rajallinen. Kolmas arvioitu kirja käsittelee tasa-arvopolitiikan suuntaa ja suunnanmuutoksia Suomessa ja osin myös Euroopassa viimeisen vuosikymmenen aikana. Teos haastaa lukijansa pohtimaan Suomen imagoa tasa-arvon mallimaana sekä kehottaa lukijaansa kriittisen tasa-arvolukutaidon kehittämiseen.
Haluan kiittää kaikkia kirjoittajia, vertaisarvioijia sekä lehden toimitusta tämän erikoisnumeron mahdollistamisesta. Toivon, että lehti osaltaan tuo huomiota tärkeään 1325-työhön näin juhlavuonna ja lisää lukijoiden kiinnostusta aihepiiriin. Kuten edellä on todettu, naiset, rauha ja turvallisuus on teemana ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin.
Vantaalla 7.12.2020
Hanna Tuominen
-v-v-v-v-v-v-v-v-v-v-v
Naiset, sota ja rauha -etäseminaari 10.12.2020
Tervetuloa Suomen rauhantutkimusyhdistyksen (SRTY) järjestämään syysseminaariin torstaina 10.12. klo 17-19. Seminaarissa keskustellaan naisten roolista ja asemasta konflikteissa, erityisesti Suomen näkökulmasta. Asiantuntijoiden alustukset käsittelevät mm. naistutkijan asemaa kriisien tulkitsijana, suomalaisten naisten roolia kriisinhallinnassa sekä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Alustusten jälkeen aiheesta on mahdollista esittää kysymyksiä ja osallistua keskusteluun.
Tilaisuus järjestetään zoomin välityksellä ja se edellyttää ennakkoilmoittautumista keskiviikkoon 9.12. mennessä osoitteeseen karim.maiche[ÄT]tuni.fi. Linkki lähetetään ilmoittautuneille päivän kuluessa 10. joulukuuta ennen tapahtuman alkamista.
Keskustelun vetää SRTY:n puheenjohtaja Hanna Tuominen
Tilaisuudessa alustavat:
Batulo Essak, African care
Marjaana Jauhola, Helsingin yliopisto
Ville Savoranta, CMC
Helena Ranta, Helsingin yliopisto ja Suomen 1325-tutkimusverkoston pj.
Kosmopolis 3/2020 Pääkirjoitus: Ilmasto kuumenee – muuttuuko turvallisuuspolitiikka?Kosmopoliksen edellinen numero käsitteli koronakriisiä. Myös tämä erikoisnumero tarttuu ihmiskuntaa uhkaavaan kriisiin: ilmaston kuumenemiseen. Aivan kuten korona ei ole vain terveysongelma, ilmastokriisissä ei ole kyse pelkästään ympäristökysymyksestä: se on monimutkainen globaali ongelma, jolla on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia ja johon liittyy monenlaisia epävarmuustekijöitä. Korona- ja ilmastokriiseille on yhteistä myös niiden luonne sellaisena turvallisuusuhkana, johon sotilaallisiin elementteihin keskittyvä turvallisuuskäsitys on liian kapea. Kummankaan kriisin syyt ja vaikutukset eivät kunnioita valtioiden rajoja, vaan sitovat ihmiskunnan kohtalot yhteen ja vaativat kansainvälistä yhteistyötä riittävän laajojen ratkaisujen löytämiseksi. Ihmisten hyvinvointi, terveys ja elinolosuhteet ovat vaarantumassa niin, että yhteiskuntia ylläpitävät rakenteet ja poliittiset periaatteet joutuvat äärimmäiselle koetukselle. Ilmaston kuumeneminen uhkaa myös luonnon monimuotoisuutta. Turvallisuutta on syytä jatkossakin miettiä laajan turvallisuuskäsityksen pohjalta, mutta aiempaa konkreettisemmin.
Ilmaston kuumenemista on kansainvälisesti hillittävä rauhan, vakauden ja elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi. Samalla joudumme miettimään, miten yhteiskunnat selviävät niistä poikkeuksellisista tilanteista, joita esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistuminen ja ruoantuotannon muutokset tulevat aiheuttamaan eri puolella maailmaa. Vaikka kasvihuonepäästöjä onnistuttaisiin hillitsemään Pariisin sopimuksen tavoitteiden mukaisesti, yhteiskunnat tulevat jatkossa kokemaan esimerkiksi pahenevaa kuivuutta, rajuja rankkasateita ja myrskyjä, joiden seurauksiin ja mahdollisesti aiheuttamiin laajoihin häiriötilanteisiin on varauduttava.
Koronakriisi on osoittanut, että Suomen huoltovarmuutta on poikkeuksellisten tilanteiden varalta kehitetty pidemmälle kuin esimerkiksi Ruotsissa. Silti huoltovarmuuden toiminnassa ja varustelussa ilmeni vakavia puutteita viime keväänä. Koronakriisin yhteydessä puutteet rajautuivat koskemaan suojavarusteita, joilla on ratkaiseva merkitys ihmisten terveyden turvaamisessa ja sitä kautta kriisin hillitsemisessä. Ilmaston kuumenemisen aiheuttamat haitat sen sijaan ovat paljon monimutkaisempia ja oletettavasti vaikeammin rajattavissa, mikä korostaa tarvetta tarkastella varautumista erilaisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin aiempaa syvällisemmin. Suomen puolustuspolitiikassa on perinteisesti keskitytty sotilaallisen maanpuolustuksen teemoihin, ja yhteiskunnan varautuminen muunlaisiin kriiseihin on ollut sivuosassa. Sotilaallisella maanpuolustuksella on edelleen paikkansa, mutta sen rinnalla huoltovarmuuden kehittämisen poliittista painoarvoa tulisi kohottaa. Kyse ei ole vain hallinnon kehittämisestä, vaan periaatteellisesta linjanvedosta siinä, miten yhteiskunta varautuu tulevaan. Tämä todennäköisesti myös suojelisi demokratian periaatteiden kunnioittamista, jos äkillisten kriisitilanteiden edessä ei niin helposti ajauduttaisi tarpeeseen julistaa poikkeusolot ja rajoittaa ihmisten perusoikeuksia.
Ilmaston kuumenemisen vuoksi useat valtiot, osavaltiot tai paikallishallinnot ovat parin viimeisen vuoden aikana julistaneet ilmastohätätilan. Osaan julistuksista sisältyy oikeudellisia velvoitteita kuumenemisen hillitsemiseksi, mutta suuri osa on symbolisia tekoja ilmastopolitiikan painoarvon alleviivaamiseksi. Kriisipuhetta ilmentäviä käsitteitä on tietoisesti suosittu myös lehdistössä. Esimerkiksi The Guardian antoi keväällä 2019 suosituksen terminologiasta, jota tulisi käyttää ilmastonmuutoksen käsittelyssä. Lehden linjauksen mukaan ilmaisut kuten ”ilmastohätätila”, ”ilmastokriisi” ja ”globaali kuumeneminen” kuvastavat laimeampia ilmaisuja paremmin tieteellistä näkemystä ilmastonmuutoksesta katastrofina ihmiskunnalle. Tieteellinen tutkimus ja empiiriset havainnot ilmakehän lämpenemisestä ja sen aiheuttamista seurauksista antavat hyvät perusteet tuottaa kriisinarratiivia ja motivoida ilmastotoimia tietynlaisella käsitteellistämisellä. Hätätilajulistukset ilmastonkuumenemisen nojalla ovat toistaiseksi olleet demokratian ja yksilönvapauksien näkökulmasta toisentyyppisiä kuin ne poikkeusolot, joita koronakriisin aikana eri valtioissa on otettu käyttöön. Laajamittaiseen yksilönvapauksien rajoittamiseen tai demokraattisesta päätöksentekoprosessista poikkeamiseen ei ole kuumenemisen seurausten takia vielä ryhdytty. Koronakriisin aikana koetut rajoitukset ja vallan keskittyminen epädemokraattisilla tavoilla joissakin valtioissa on antanut aineksia pohtia, millaiselta tällainen tilanne voisi näyttää.
Korona- ja ilmastokriisiä erottaa kuitenkin erilainen aikajänne. Koronavirus itää kahdessa viikossa ja epidemian taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat jo jossain määrin näköpiirissä. Globaali kuumeneminen sen sijaan etenee hitaasti ja sen vakavimmat vaikutukset kriisiyttävät yhteiskuntia vasta vuosikymmenien kuluttua. Ilmastokriisin vaikutukset ovat toistaiseksi varsin näkymättömiä ihmisten arjessa ainakin osassa maista, eikä välitöntä kriisin tuntua ole. Ilman kokemuspohjaa faktojen käsittely ei ole helposti ymmärrettävissä, ja keskustelu ilmastoturvallisuudesta on jäänyt varsin abstraktille tasolle. Siinä missä koronan kaltainen akuutti kriisi yhdisti Suomessa hallituksen ja opposition yhteiseen rintamaan taistelemaan epidemiaa vastaan, ei ilmastokriisi ole noussut politiikan keskiöön – ilmastonmuutoksesta puhutaan useimmiten taloudellisena ja teknisenä kysymyksenä tai sellaisella abstraktilla tasolla, ettei sen merkitystä esimerkiksi Suomen valtiolle ja yhteiskunnalle ole helppo konkretisoida. Uusi tutkimus kuitenkin arvioi, että ilmaston kuumeneminen tulee aiheuttamaan globaalisti tulevaisuudessa enemmän kuolemantapauksia kuin infektiot.
Koronaepidemiaa ja ilmaston kuumenemista yhdistää myös se, että kummankin kriisin ymmärtämisessä ja ratkaisemisessa tutkimustiedolla on tärkeä rooli. Korona nousi tutkimusagendalle vasta keväällä, mutta ilmastonmuutosta koskevalla tutkimuksella on vahva ja pitkä perusta. Tutkijat ovat yksimielisiä ihmisen roolista ilmastokriisin aiheuttajana, ja epävarmuustekijät koskevat lähinnä ilmastonmuutoksen ”turvallisen” tason määrittelyä. Ilmaston kuumenemisesta aiheutuvien vaikutusten ketju luonnolle ja yhteiskunnille on kuitenkin niin monimutkainen, ettei tutkimuksen keinoin voida saavuttaa täyttä varmuutta siitä, miten asiat tulevat kehittymään. Sama koskee luonnollisesti myös koronaepidemiaa: epävarman tietopohjan vuoksi poliittisessa päätöksenteossa on punnittava erilaisia näkökulmia ja oltava valmiita tekemään ratkaisuja epävarmalta pohjalta.
Ruotsin korona-strategia on esimerkki tilanteesta, jossa keskustelu on pyritty epäpolitisoimaan viranomaistyöksi. Se ei ole mahdollistanut sellaista monipuolista, erilaisista näkökulmista ja vaihtoehdoista käytävää julkista keskustelua kuin Suomen valitsemassa poliittisemmassa tavassa käsitellä kriisiä. Monipuolinen eri näkökulmien puntarointi ei toki tarkoita sitä, että päätöksenteossa pitäisi huomioida mielipiteet, joita niin sanotut kokemusasiantuntijat tai skeptikot ovat esittäneet sekä ilmastonmuutoksesta että koronapandemiasta varsin kärkkäästi esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. ”Totuuden jälkeinen aika” korostaa kuitenkin asiantuntijoiden ja poliitikkojen vastuuta artikuloida selvästi ja yleistajuisesti, mikä erottaa perustellut väitteet perusteettomista oletuksista.
Yhteistä korona- ja ilmastokriisille on myös se, että kummankin ratkaisemisessa kansainvälinen yhteistyö on ensisijaista. Ilman tehokkaita ja kattavia kansainvälisiä toimia kumpaakaan kriisiä ei voida ratkaista: kansallisen tason varautuminen on siis tärkeää, mutta loppujen lopuksi toissijaista. Vain kunnianhimoisin kansainvälisin päästövähennyksin voidaan ehkäistä ilmaston kuumenemiseen liittyvien turvallisuusuhkien realisoituminen meillä ja muualla. Kansainväliset ilmastoneuvottelut ovat kuitenkin osoittautuneet hyvin hitaaksi prosessiksi, jota vaivaa krooninen johtajuusvaje. Myös koronakriisi on selkeästi osoittanut Euroopan unionin sisäisen solidaarisuuden puutteen sekä Yhdysvaltain haluttomuuden ja kyvyttömyyden ottaa kansainvälistä johtajuutta, Kiinan roolista puhumattakaan. Loppuvuodeksi 2020 suunniteltu kansainvälinen ilmastokokous siirrettiin koronan vuoksi ensi vuoteen, mutta kuluvan vuoden loppuun mennessä kaikkien Pariisin sopimuksen osapuolten tulee julkaista päivitetyt kansalliset päästövähennystavoitteensa. Jää nähtäväksi, vesittääkö koronakriisin aiheuttama taloustaantuma päästövähennysten kunnianhimon vai onnistuvatko valtiot nivomaan talouden elvytyksen ja ilmastotavoitteet yhteen. Ilman Yhdysvaltain osallistumista ilmastokriisin etenemisen pysäyttäminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei mahdotonta. Marraskuun presidentinvaalit ovatkin vedenjakajan roolissa myös ilmastopolitiikan kannalta.
Tämän numeron tekstit pureutuvat ilmaston kuumenemisen turvallisuuspoliittisiin ulottuvuuksiin Suomessa ja kansainvälisellä tasolla. Lehden ensimmäisessä tutkimusartikkelissa Emma Hakala tarkastelee ilmastonmuutosta uudenlaisena turvallisuusuhkana, jonka torjumiseen perinteinen turvallisuuspolitiikka ja sen keskeisimmät toimijat eivät suoraan tarjoa keinoja. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat kaikkein pahimmat sääriskit eivät välttämättä kohdistu Suomeen, mutta esimerkiksi kansainvälisen kaupan häiriöillä on merkittäviä vaikutuksia ulkomaankaupasta riippuvaisessa Suomessa. Niinpä ilmastonmuutoksen riskit koskevat talouden ja yhteiskunnan rakenteita, ja varautumiskeinojen kehittämistä pitäisi lähestyä laajemmasta näkökulmasta kuin valtion rajojen suojelemisesta tai mahdollisuudesta sulkea rajat poikkeustilanteissa. Hakala käsittelee kokonaisturvallisuuden käsitettä turvallisuuspoliittisena lähestymistapana, jonka puitteissa myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista voitaisiin kehittää. Turvallistamisteorian puitteissa Hakala analysoi huoltovarmuutta määrittävistä politiikka- ja strategiadokumenteista, miten ilmastonmuutos näkyy osana turvallisuuskeskustelua ja kokonaisturvallisuuteen kuuluvaa huoltovarmuutta. Artikkelin johtopäätöksenä on, että ilmastonmuutos on huomioitu huoltovarmuuden toimintakentässä, mutta se ei ole johtanut uusiin toimenpiteisiin tai käytäntöihin. Ilmastonmuutoksen ennakoivampi ja syvällisempi huomioiminen turvallisuuskeskustelussa voisi Hakalan mukaan kuitenkin olla keino välttää sellaisia demokratian toteutumiselle haitallisia seurauksia, joista turvallistamisteorian piirissä on varoitettu.
Numeron toisessa artikkelissa Miina Kaarkoski tarkastelee, millaisissa merkityksissä ilmastonmuutosta on käsitelty Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ja miten sen aiheuttamia turvallisuusvaikutuksia on politiikassa käsitteellistetty. Artikkelissa poliittisen puheen analyysimenetelmien soveltaminen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin selontekoihin ja eduskuntakeskusteluihin avaa politisoitumisen prosessia kielellisestä näkökulmasta ja osoittaa, kuinka ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten merkitys on tullut laajemmin hyväksytyksi ja täsmällisemmin eritellyksi. Poliittisen enemmistön tuki yleiselle asevelvollisuudelle ja kansallisen puolustuskyvyn ylläpidolle on säilynyt Suomessa vankkana, ja kylmän sodan jälkeen tapahtuneet muutokset uhkakuvia koskevissa käsityksissä ovat olleet vähäisempiä kuin monissa muissa eurooppalaisissa valtioissa. Eduskunnassa on silti ajoittain esitetty puheenvuoroja, joissa on ilmennyt kilpailevia ideologisia näkemyksiä rauhaa ylläpitävästä politiikasta ja Suomen poliittisen linjan uudelleen painottamisesta esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamien turvallisuusuhkien nojalla. Artikkeli valaisee politisoitumisen prosessia, jossa ilmastonmuutos on poliittisella puheella pyritty siirtämään kansalliseksi varautumisen kysymykseksi. Ilmastonmuutos onkin vahvistanut poliittista kiinnostusta kokonaisturvallisuuden ja huoltovarmuuden käsitteisiin ja toimintamalleihin.
Sanna Kopran artikkeli keskittyy kansainvälisen ilmastopolitiikan teoreettiseen keskusteluun. Kopra rakentaa argumenttinsa kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan ja kansainvälisen ilmastojohtajuuden kirjallisuuden pohjalta. Hän väittää, että ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuuksien vuoksi suurvalloilla on erityinen vastuu ottaa johtajuutta kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Artikkelin empiirinen analyysi kuitenkin viittaa siihen, että ainakaan toistaiseksi Yhdysvallat, Kiina tai Euroopan unioni eivät ole olleet valmiita ottamaan englantilaisen koulukunnan näkemyksen mukaista erityistä johtajuutta kansainvälisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden takaamiseksi. Mikäli ilmastonmuutoksen turvallistaminen etenee kansainvälisellä tasolla, tilanne voi kuitenkin muuttua ja kansainvälinen yhteisö voi alkaa voimakkaammin vaatia suurvaltoja kantamaan erityistä vastuuta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi. Kopra pitää kuitenkin epätodennäköisenä, että suurvaltojen erityinen ilmastovastuu tultaisiin ikinä kirjaamaan kansainvälisiin sopimuksiin.
Sanna Erkamon katsausartikkeli perustuu Ilmatieteen laitoksen julkaisemaan raporttiin ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista Suomessa. Erkamo osoittaa, että ei vain ilmastonmuutos, vaan myös sen huonosti suunniteltu tai toteutettu hillintä, voi aiheuttaa merkittäviä turvallisuusuhkia yhteiskunnassamme sekä globaalisti. Suoraan ilmastonmuutoksesta johtuvat fyysiset turvallisuusriskit, kuten rankkasateet, suurtulvat, merenpinnan nousu ja kuivuus, uhkaavat väestön terveyttä, hyvinvointia ja elinkeinoja sekä yhteiskunnan huoltovarmuutta, taloutta ja niihin oleellisesti liittyviä kriittisiä infrastruktuureja, resurssivirtoja ja logistisia järjestelmiä. Lisäksi ilmastonmuutos aiheuttaa monenlaisia epäsuoria uhkia, kuten terveysuhkia ja geopoliittisia jännitteitä. Ilmastonmuutoksen ja konfliktien yhteydestä sen sijaan toistaiseksi ei ole riittävästi empiiristä näyttöä. Koska ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää paitsi fossiilisten polttoaineiden vähentämistä, myös päästöintensiivisten toimintojen ja kulutuksen vähentämistä sekä teollisuus- ja toimialojen sääntelyä ja/tai rajoittamista, voivat yksilöt ja yhteisöt kokea hillintätoimien uhkaavan niille merkityksellisiä elämäntapoja ja identiteettejä. Tämä taas voi aiheuttaa voimakastakin vastarintaa ja täten yhteiskunnallista epävakautta. Tällaisia siirtymäriskejä eli ilmastonmuutoksen hillintätoimiin liittyviä tai niiden synnyttämiä sosiaalisia, poliittisia ja geopoliittisia ongelmia tai jännitteitä on jo nähtävissä eri puolilla maailmaa. Myös Suomessa niihin tulisi varautua entistä paremmin, jotta ilmastopolitiikasta ei muodostu yhteiskuntaa polarisoiva tekijä.
Lassi Heinisen keskustelupuheenvuoro on lyhennelmä hänen Arktisen politiikan professuurinsa jäähyväisluennosta 28.11.2018 Lapin yliopistossa. Hän kuvaa, kuinka 1960-luvun yhteiskunnallisen ympäristöherätyksen myötä ympäristökysymykset alkoivat nousta politiikan tutkimuksen agendalle ja peilaa oman mittavan, etenkin ympäristönmuutoksen turvallisuusulottuvuuksia painottavan tutkimusuransa kulkua tässä valossa. Heininen painottaa turvallisuuspolitiikan paradigman muutoksen tärkeyttä: vain laajalla turvallisuuskäsityksellä voidaan vastata ilmastonkuumenemisen ja muiden ympäristökriisien aiheuttamiin turvallisuusuhkiin. Tämän vuoksi Heininen pitääkin outona, että vain murto-osa politiikan tutkijoista on toistaiseksi osoittanut kiinnostusta kriittistä ympäristöntutkimusta kohtaan.
Risto-Matti Matero keskustelee kirja-arviossaan Lassi Heinisen ja Heather Exner-Pirotin toimittamasta Climate Change and Arctic Security – Searching for a Paradigm Shift -teoksesta. Matero nostaa kirjan keskeisimmäksi anniksi kansallisvaltiosidonnaisen turvallisuusajattelun ongelmallisuuden ja arktisen paradoksin ja paradigman muutoksen käsitteiden käyttökelpoisuuden tämän ongelmallisuuden analysoimisessa.
Kiitämme lämpimästi kirjoittajia, vertaisarvioijia ja lehden toimitusta heidän arvokkaasta työpanoksestaan ja tuestaan tämän erikoisnumeron toteutuksessa. Toivomme, että onnistumme osoittamaan, miksi on erityisen tärkeää, että ilmaston kuumeneminen otetaan keskeiseksi osaksi yhteiskunnan turvallisuutta koskevaa päätöksentekoa meillä ja muualla.
Kosmopolis 2/2020
Pääkirjoitus: Tiedettä koronan aikaan
Gabriel García Márguezin romaanin nimi Rakkautta koleran aikaan on viime kuukausina vääntynyt jos jonkinlaiseen asentoon. Romaanissa viitataan toki myös koleraan, mutta pääroolissa on päähenkilön viidenkymmenen vuoden odotus ja halu kertoa tunteensa rakastamalleen naiselle. Odotukseen ja aikaan liittyen on käsitehistorioitsija Reinhart Koselleck tehnyt tunnetuksi käsitteen odotushorisontti (saks. Erwartungshorizont). Lyhyesti käsite tarkoittaa nykyhetkessä läsnä olevia tulevan odotuksia eli esimerkiksi koronarajoitusten päättymistä. Odottavan aika on pitkä, eikä tämä ole jäänyt huomaamatta myöskään viime kuukausina. Odotushorisontti on myös kuin sateenkaari: aina kun se saavutetaan, se loittonee jälleen. Tunnettua esimerkiksi on, kuinka kesällä 1941 tarkoituksena oli päästä takaisin heinäntekoon tai ainakin jouluksi kotiin.
Kun toisaalta Hegel kirjoitti Minervan pöllön lähtevän liikkeelle vasta hämärän tultua, olemme periaatteessa mahdottomassa tilanteessa tutkiessamme meneillään olevaa ilmiötä. Tämänkin uhalla olemme Kosmopolis-lehdessä päätyneet siihen, että koronaviruksella on niin merkittävä kansainvälisen politiikan ulottuvuutensa, että päätimme tehdä siitä erikoisnumeron suoraan kriisin keskeltä. Numeroa voi luonnehtia politiikan aikalaisanalyysiksi, jossa näkyvät niin Koselleckin odotukset kuin myös ne kuuluisat peruutuspeilit: meneillään olevaa ilmiötä arvioidaan paitsi tulevien odotusten myös läsnä olevien kokemusten eli kokemustilan (saks. Erfahrungsraum) välityksellä. Julkaisumme on aikalaispuheenvuoro, joka tieteenä koronan aikaan jättää oman dokumenttinsa tulevia tutkimuksia varten. Artikkeleiden ensimmäisten versioiden takaraja oli 15.5., ja toimitustyö päättyi 8.6.
Maapallo on nyt mitä enimmässä määrin yksi ja ainoa, sillä koronavaara on koskettanut jo useampia valtioita kuin esimerkiksi toinen maailmansota. Jo huhtikuun alkupäivinä maailman noin 200 valtiosta 181 oli raportoinut ainakin yhdestä tartunnasta. Poikkeuksena oli joitakin Tyynenmeren saaria, jokunen Aasian tai Afrikan valtio kuten Pohjois-Korea, Tadžikistan tai Turkmenistan, joka pääsi otsikoihin virheellisellä väitteellä koko sanan kieltämisestä. Silti Turkmenistanin johto kuului ilmiön vähättelijöihin siinä missä Valko-Venäjä tai Brasilia. Toisaalta jotkut ovat lähestyneet uutta ja outoa hyvinkin korkealla profiililla esimerkiksi marssittamalla sotilaat kaduille ja sairaaloihin. Yhtäältä tulkinnassa on tosin kulunutta käyttää sotametaforia, jotka ratsastavat esimerkiksi toisen maailmansodan muistolla ja militarisoivat kieltä. Toisaalta puhtaasti uhreilla laskettuna ”sota koronaa vastaan” on totisinta totta Yhdysvalloissa, jossa virukseen on kohta kuollut kaksi kertaa enemmän kuin sotilaita Vietnamin sodassa.
Suomessa on edetty virkamieskunta edellä jopa siinä määrin, että emeritusprofessori Kari Palonen huomautti Helsingin Sanomien haastattelussa 17.5. epidemian paljastaneen asioita, jotka olisi pitänyt ymmärtää muutenkin: tieto on aina lopulta kiistanalaista. Paloselle vahvan asiantuntemuksen ja vahvan johtajuuden vaatimus on oikeastaan sama asia eli auktoriteetin kaipuuta uuden ja epävarman edessä. Silti politiikassa on kyettävä tekemään päätöksiä myös riittämättömillä perusteilla. Tilanteissa joudutaan tekemään rankijärjestystä erilaisten toivottavien ja epätoivottavien vaihtoehtojen välillä, mikä on äärimmäisen poliittista, ja on äärimmäisen tärkeää, miten se tehdään. Palosen ideaalina on parlamentaarinen keskustelu, johon tässä on pakko todeta sen toimivan vain, mikäli hallituksella on halu kuunnella oppositiota eikä se ole vielä sementoinut itseään asemaan, jossa sen ei tarvitse välittää oppositiosta. Osuvampi on Palosen huomio korokkeelta julistettujen puheenvuorojen kuulijoiden taantumisesta yleisöksi, joka voi osallistua vain joko aplodeeraamalla tai olemalla aplodeeraamatta. Nähdäkseni Facebook-julkisuuden voi hyvin väittää osaltaan tavoittelevan juuri tällaista pseudo-osallistumista. Olenkin ylpeä Turun yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan ala-aulassa olevasta motosta: Uskalla ajatella!
Jo yllä olevien esimerkkien perusteella voi Alexander Wendtiä mukaillen todeta koronan olevan sitä, mitä toimijat siitä tekevät. Koronavirus ei lakkaa olemasta ilmiö kieltämällä, mutta jo politiikan ratkaisuilla ja niiden ajoittamisella on pelivaransa. Tutkijalle korona on oikeastaan klassinen tapaus siitä, mitä olisi tehtävä tilanteessa, johon liittyy epävarmuutta ja tuntemattomia tekijöitä. Miten asiat pitäisi järjestää ja mikä on politiikan pelivara? Pannaanko epäilyttävät leirille vai annetaanko kulkea vapaana? Pitäisikö voida luottaa kansalaisten omaan harkintaan vai ylhäältä saneltuun johtamiseen? Onko luottamus hyvä ja kontrolli parempi?
Tietoon ja tiedon kiistanalaisuuteen liittyy tiedon välittäminen. Kun toukokuussa vietettiin maailman lehdistönvapauden päivää World Press Freedom Day, Jarmo Mäkelä ja Henna Virkkunen kysyivät Lännen Median puheenvuorossaan ”Kauanko on vapaata mediaa?”. Maailmassa on enää 14 valtiota, jossa tilanne on hyvä, ja myös Toimittajat ilman rajoja -vuosittaisindeksi on laskenut keskimäärin 12 prosenttia kymmenessä vuodessa. Mäkelä ja Virkkunen huomioivat, kuinka lehdistönvapauden kanssa samanaikaisesti ovat rapautuneet muutkin kansalaisoikeudet. Kirjoittajien mukaan huolestuttavinta kehitys on Unkarissa, jossa verovaroja käyttämällä, lainsäädäntöä muokkaamalla sekä hallitusta tukevien liikemiesten avulla alun perin monipuolinen media voidaan keskittää vallanpitäjien äänitorveksi. Laatujournalismin kohtalo ratkaistaan tällä vuosikymmenellä, ja politiikan osalta tämä merkitsee yhteiskunnallisten rakenteiden luomista ja ylläpitämistä, joissa journalistista työtä voidaan yleensä tehdä.
Puheenvuoron innoittamana olen vertaillut pääkirjoitusta varten Toimittajat ilman rajoja -vuosittaisarvioita sekä ensimmäistä 2002 tehtyä että vuosilta 2010, 2015 ja 2020. Sattumaa tai ei mutta Viktor Orbánin Fideszin vuonna 2010 alkanut hallituskausi täsmää yllä mainittuun kymmenvuotiskauteen. Vielä vuonna 2010 Unkari oli 180 maan vertailussa sijalla 23, josta se on nyt vajonnut sijalle 89. Sijoitus on Euroopan unionin (EU) toiseksi heikoin, jossa pudotusta on huomattavasti enemmän kuin yllä mainittu 12 prosentin keskimääräinen lehdistönvapausindeksin lasku.
Toinen huomio yllättää silti enemmän: EU:ssa on yksi valtio, jossa 2010-luvun tulos on yhtä dramaattinen: piskuinen Malta on nykyisin sijalla 81 ja pudotusta Unkarin verran eli 67 sijaa. Erityisen jyrkkä muutos on ollut kolmen viimeisen vuoden aikana. Mitä ihmettä Maltalla oikein on tapahtunut?
Kolmas huomio koskee arvioiden, ”pörssien”, nousijoiden ja laskijoiden asemesta absoluuttisia lukuja ja niiden muutoksia. Olennaisia ovatkin pidemmät kehityskulut: Vuoden 2015 jälkeen romahdus on ollut hätkähdyttävämpi Puolassa kuin konsanaan Maltalla, Unkarissa tai EU:n heikoimmassa Bulgariassa. Puolan vaalit vuonna 2015 voittanut PiS on halunnut seurata Unkarin tietä, missä se on totisesti jo onnistunutkin: pudotusta on viidessä vuodessa Maltaa ja Unkaria enemmän. Vaikka myös Bulgarian sijoitus on laskenut selvästi, jo sen lähtötilanne 2010 oli selvästi muita tässä mainittuja heikompi.
Toisaalta tilanne ei ole Euroopan unionissa yksiselitteisesti heikentynyt. Kuluneella vuosikymmenellä se on 14 valtiossa parantunut samalla kuin yhtä monessa huonontunut. Erityisen myönteinen esimerkki on 30 yksikköä ylöspäin ponnahtanut Portugali. Myös Kypros, Slovenia ja jossakin määrin myös Ranska ja Espanja, tai Italia ja myös Tanska, ovat parantaneet tulostaan.
Kommunikaatio on osa mediaa ja diplomatiaa ennen, koronan aikana kuin sen jälkeenkin. Miten diplomaattien tulisi toimia, jos ja kun oman maan hallituksen viesti ei näytä menevän kohdemaan mediassa läpi? Maailmalla on ollut havaittavissa merkkejä paitsi Kiinan vahvistumisesta myös kiinalaisen diplomatian muuttumisesta aggressiivisemmaksi. Hiljattain Yhdysvaltain Saksan lähettilään arvioitiin joutuneen isolaatioon sisäpoliittisen aktiivisuutensa ja äärioikeistoyhteyksiensä vuoksi. Myös israelilaiset ja unkarilaiset ovat olleet aktiivisia: aiemmin ei olisi tullut kysymykseenkään, että suurlähettiläs saapuisi ennalta ilmoittamatta yliopiston seminaariin, pyytäisi puheenvuoron ja esiintyisi häiritsevästi. Röyhkein näkemäni väliintulo toteutui jokin vuosi sitten Historioitsijat ilman rajoja -konferenssissa, jossa Turkin suurlähetystön edustaja keskeytti jatkuvasti yliopistollisen puhujan tämän käsitellessä Armenian kansanmurhaa.
Yhtäältä lähettilään, joka joutuu selittämään hallituksensa eriskummallisia ratkaisuja, turhautumisen voi ymmärtää. Toisaalta Suomessa ei ole ollut tapana haastatella ulkomaiden lähettiläitä päälähteinä lähtömaan politiikasta – Venäjän lähettiläs kertomassa Venäjän asioista tuntuisi vähintäänkin vallankumoukselliselta. Joskus diplomaattien kaudet ovat myös jääneet lyhyiksi, joista suomalaisille on tunnetuimpana aktiivisesti politiikkaan puuttunut Aleksei Beljakov.
Vuorovaikutuksen kultaiseksi säännöksi voi kiteyttää erään aktivistin tekemän muotoilun (nimet muutettu): Jos olisin Suomen suurlähettiläs maassa X, en kirjoittelisi avoimille blogisivustoille X-maan valtiollisia instituutioita kritisoivia kirjoituksia paikallisen opposition retoriikalla, vaikka siihen olisi perustellut syyt. Nähdäkseni jos suurlähetystön pitäisi olla median keskusteluosapuoli, ollaan tekemisissä tasapainoharhan (engl. false balance) kanssa: tutkijalla voi olla oma intressinsä, mutta diplomaatilla on aina intressinään valtionsa ellei hallituksensa agenda. Se voi koskea lähtömaan maakuvan kirkastamista, ellei jopa asemamaan sisäisen vakauden horjuttamista. Näissä analyyseissä vika on aina jossakin muualla kuin lähtömaassa. Käsi sydämelle, onko myöskään kansalaisten Facebook-kommentointi ja julkisuusdiplomatia blogeineen oikea tapa edistää eri maiden välisiä suhteita?
Unkari jakaa, ei vähiten koronatoimien vuoksi, mielipiteitä, ja viimeksi Italian Matteo Salvini on maininnut maan esikuvakseen. Viime viikkoina Unkarin hallitus on tiedottajansa Zoltán Kovácsin kirjeellä lähtenyt taisteluun tulkinnoista. Satoja kirjeitä käsittäneen kampanjan osana myös tämän lehden päätoimittaja sai 28.5. päivätyn kirjeen, jossa todetaan koronan vaatimien erityisolosuhteiden olevan ohi. Anteeksipyyntöä penäävässä ”myllykirjeessä” Unkarin todetaan joutuneen Euroopassa vertaansa vailla olevan hyökkäystykityksen (engl. barrage of attacks) kohteeksi, josta yhtenä esimerkkinä mainitaan tämän kirjoittajan ”in practice Hungary is a dictatorship” -tulkinta. Kuitenkin, kuten julkaisumme artikkeleista käy ilmi, koronakriisin hoidossa on muitakin keinoja kuin ilman takarajaa olevien poikkeusvaltuuksien myöntäminen. Suomen ja Unkarin ohella paimenkirjeet päätyivät lopulta uutiseksi Frankfurter Allgemeine Zeitungin sivuille.
Unkarin tarkempi analyysi sisältyy Elon, Metsälän ja Nyyssösen laajemmin demokratiaa poikkeusoloissa tarkastelevaan artikkeliin. Kirjoittajat arvioivat ilmiötä voitavan lähestyä joko lainsäädännöllisenä kysymyksenä, poikkeustilana, tai olosuhteiden tuomana toimintaympäristön muutoksena, poikkeusoloina. Uhkan todetaan Yhdysvaltain ja EU:n tapauksia vertailemalla olevan yhteisen mutta keinojen vaihtelevan. Kriisi paljastaa varsinaiset oikeusvaltiot eli ne, jotka ovat huolissaan myös keinoista.
Kosmopoliksen 2/2020 koronaerikoisnumero koostuu pääkirjoituksen lisäksi yhteensä 11 tekstistä. Olemme nähdäkseni varsin lyhyessä ajassa pystyneet tuottamaan ajankohtaisen ja samalla tieteellisen kontribuution tärkeästä aiheesta. Siksi haluan kiittää kirjoittajia siitä erinomaisesta innosta ja myötämielisyydestä, joka on mahdollistanut erikoisnumeron julkaisemisen näinkin lyhyellä varoajalla. Toiseksi kiitos kuuluu numeroa ideoineelle ja sen kiireellisyydestä sitkeästi muistuttaneelle Tuomas Forsbergille sekä toimitustyössä avustaneelle Ari-Elmeri Hyvöselle.
Erityiskiitos kuuluu myös koko ripeästi reagoineelle refereejoukolle, joka malttoi jakaa hyviä neuvoja ja kannustaa kirjoittajia muiden kiireidensä ohella. Eräs toimitustyön parhaita puolia on nähdä, kuinka uudet ja tarkentuvat näkökulmat antavat ajattelemisen aihetta ja tuovat ryhtiä käsikirjoituksiin.
Kiitos kuuluu myös kaikille muille tavalla tai toisella erikoisnumeron tekemisessä mukana olleille. Kun osa teksteistä valmistuu toimituksen myllystä toisia aiemmin, laitamme niitä näytteille yhdistyksen nettisivuille sitä mukaa, kun ne valmistuvat odottamaan painetun lehden ilmestymistä.
Muiden artikkeleiden osalta Marko Lehti ja Henna-Riikka Pennanen hakevat teoreettista ymmärrystä kriisipuheen ja -kokemuksen moninaisuuteen yhdistelemällä kriisinhallinnan, poliittisen retoriikan, turvallistamisen ja ontologisen turvallisuuden näkökulmia. Vaikka koronakriisi on esitetty myös liberaalin kansainvälisen järjestyksen kriisinä, useimmat eivät ole nähneet muutospainetta, vaan enemmän halua pelastaa vanha järjestys. Jos mietimme kysymystä laajemmasta perspektiivistä ja oletamme, että maapallo kohtaa seuraavina vuosina ennakoimattomia uhkia, kysymys liberaalin järjestelmän kyvystä muuntautua, muuttua ja sopeutua on olennainen. Viitekehys auttaa ymmärtämään koronakevään kirjoa sekä pohtimaan liberaalien demokratioiden ja liberaalin kansainvälisen järjestelmän kykyä tai kyvyttömyyttä reagoida. Keskiössä on käsitteellinen jako: kriisitapahtuma, jonka ympärille on kietoutunut erilaisia kriisiväitteitä sekä lopulta kriisin julistaminen poikkeuksena normaalista.
Tapio Juntusen ja Ari-Elmeri Hyvösen artikkelin keskiössä on resilienssin käsite, joka viittaa kriisinsietokykyyn ja kriisiä seuraavaan mukautumisprosessiin. Tutkijat muotoilevat ”kokonaisresilienssin”, jota voidaan soveltaa empiiriseen, analyyttiseen ja normatiiviseen arviointiin. Viitekehys tarkastelee Suomen hallituksen keväällä 2020 soveltaman kriisinhallintalinjan piirteitä: painottuvatko uhkakuvaspesifit vastineet vai yleisen resilienssikyvyn kehittäminen, asettuuko ajallinen painopiste akuutin kriisinsietokyvyn ajalle vai ilmentävätkö toimet huolta pitkän aikavälin oppimisesta ja kuinka läpileikkaavaksi kriisin ilmentämä uudistumistarve mielletään. Koronakriisin hoidon ensimmäisten kuukausien aikana politiikkatoimet ovat keskittyneet yhteiskunnan iskunkestävyyttä ilmentäviin piirteisin, ja keskustelu yhteiskunnan sopeutumista ja mukautuvaa oppimista edesauttavista resilienssin piirteistä on ollut vähäistä.
Kriisi on kaikkien elämänalueiden ilmiö, ja aihepiiristä löytyy tutkimusta monilta tieteenaloilta. Vaikka kriisinhallinnan tutkimuksella ei ole selkeitä rajoja, Christer Pursiainen arvioi kaiken teoretisoinnin voitavan sijoittaa perinteiseen kriisinhallintasykliin. Artikkelin huomio kohdistuu pikemminkin kansalliseen kuin globaaliin ja tunnistaa aiheita, jotka näyttäytyvät mielekkäinä tulevalle tutkimukselle. Syvempi kysymys liittyy tutkimusalan tulevaisuuteen: paljastaako kriisi jotakin sen tilasta ja suunnasta? Pursiaisen arviossa tutkimuksen ja opetuksen on aika siirtyä pelkästä monitieteisyydestä poikkitieteellisiin rakenteisiin. Yhteiskuntatieteelle kriisi esimerkiksi paljastaa olennaisia seikkoja päätöksentekijöistä, käytännöistä ja poliittisesta kulttuurista sekä tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden vertailuun ainakin Pohjoismaiden välillä. Maailmanpolitiikka ja rauhantutkimuskin löytävät näkökulmansa uhkakuvateorioista, turvallistamisesta, kansalaisyhteiskunnan tutkimuksesta ja globaalin järjestyksen teorioista.
Näkökulma-artikkeleiden osalta Suvi Alt tarkastelee kahta myös koronakriisissä esiin nostettua käsitettä: Giorgio Agambenin väittämiä, joiden mukaan koronakriisi tekee tyhjäksi sosiaalisen ja poliittisen elämän alentamalla ihmiset ’paljaaksi elämäksi’ (engl. bare life) sekä Judith Butlerin työhön perustuvan näkökulman, jonka mukaan politiikan eettisenä perustana tulisi olla kaikkia ihmisiä yhdistävä yhteinen haavoittuvaisuus (engl. vulnerability). Näkökulman pääväittämä on, että paljas elämä ja haavoittuvaisuus tarjoavat vain rajalliset mahdollisuudet koronakriisin poliittiselle ymmärtämiselle. Alt ehdottaa, että koronakriisissä enimmäkseen tyhjänä iskulauseena käytetty ’solidaarisuus’ tarjoaa paremman lähtökohdan, mikäli se ymmärretään yksilöllisen hyveen sijaan kriittisenä pyrkimyksenä parempaan yhteiskuntaan. Poliittisten kamppailujen pääasiallisena kohteena ei välttämättä olekaan liberaalien kansalaisoikeuksien toteutuminen vaan kriisin jälkeinen talouden uudelleen rakentamisen tapa.
Elon, Metsälän ja Nyyssösen tavoin on Hanna Ojasen tarkastelukulma laajasti myös Euroopan unionissa. Integraatioteoriat kiinnittävät huomiota kriisien keskinäiseen erilaisuuteen. Tärkeä lisä varhaisempaan analyysiin on EU:n muuttuminen poliittisemmaksi, jolloin kehityksen dynamiikan suunnasta voi tulla arvaamattomampi. Myös askeleet taaksepäin ovat mahdollisia esimerkiksi nationalismin tai jonkinlaisen uudelleennationalisoinnin suuntaan. Kriisin tärkein anti näyttääkin olevan se, että se tarjoaa mahdollisuuden pureutua keskeisiin kysymyksiin paitsi siitä, miten EU kehittyy, miksi se kehittyy, niin miksi se ei kehity. Kriisi antaa tilaisuuden palata kokonaisuuksiin: onko integraatio luonteeltaan aina liikkeessä, omassa kategoriassaan vai voiko sitä vertailla muihin toimijoihin? Pandemia voi tarjota näkökulman hahmottamaan integraatiota ja ajantasaistamaan sen selittämistä.
Sota metaforien leviämistä vastaan on todennäköisesti hävitty jo ennen kuin se on alkanutkaan. Tuomas Forsberg tarkasteleekin koronaan liittyvää kielenkäyttöä ja kysyy, voiko sotametaforan käyttöä puolustaa meneillään olevassa kriisissä. Kieli on läpikotaisin metaforista, ja jos käytämme kieltä, käytämme myös metaforia. Olemassa on useita sodan vertauskuvia, joista voidaan johtaa erilaisia assosiaatioita. Osa niistä on myös varsin toimivia. Paradoksaalisesti sotametaforan toimivuus voi johtua vanhanaikaisesta ja yksinkertaistetusta sodan kuvasta. Vaikka sota on metaforana kulunut, se ei ole menettänyt tehoaan. Metaforien hallitsematonta leviämistä vastaan tietoisuuden lisääminen on paras suojautumistapa, Forsberg arvioi.
Heikki Patomäki tarttuu paradoksiin: on paljon hyödyllistä tietoa samalla, kun tiedämme asiantuntijatiedon olevan epävarmaa, tulkinnallista ja arvolatautunutta. Millään tutkimuslaitoksella – ei edes Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella – kuten ei yliopistollakaan ole monopolia, vaikka käytännöt olisikin järjestetty totuuden, puolueettoman tiedon ja oppimisen hierarkioiden varaan. Vaikka koulutuksella on suuri merkitys, argumenttien hyvyys pitää kyetä osoittamaan joka kerta erikseen. Hyvä tiede hyväksyy sen, että tiede edistyy parhaiten ristiriitojen ja eri kantojen välisen debatin kautta. Debatit koskevat myös arvoja ja perustavia kysymyksiä, ja ne ovat avoimia laajemmille kansalaisyhteiskunnan keskusteluille. Moninaisuudesta ja kiistoista huolimatta totuusarvostelmat voivat olla rationaalisia, millä on merkittäviä seurauksia koronaepidemian politiikan ja hallinnan kannalta.
Keskusteluosion aluksi Teija Tiilikainen huomauttaa koronaepidemia olevan jo kolmas peräkkäinen kriisi, joka nostaa keskusteluun EU:n luonteen poliittisena unionina ja siihen liittyvän solidaarisuuden. Minkälaista apua unionin jäsenmaiden tulisi olla valmiita tarjoamaan odottamattomissa kriisitilanteissa? Yleinen väittämä on, että vain kansallisvaltion historiallis-kulttuurinen yhteenkuuluvuus voi tarjota olosuhteet toimivalle demokratialle ja sen edellyttämälle keskinäiselle yhteisöllisyydelle ja luottamukselle. Kun tutkijayhteisöjen konsensus on hyvän aikaa perustunut ajatukseen demokratian sisältämän yhteisvastuuajattelun mahdollisuuksista myös valtioista poikkeavissa poikkikansallisissa yhteyksissä, ajatukset niihin liittyvistä käytännöistä ja instituutioista olisi tuotava näkyvämmin esiin eurooppalaisessa politiikassa.
Henri Vogt arvioi, että keskeisin jännite koronaviruksen seurausten arvioinnissa näyttäisi muodostuvan sääntelyn ja vapauden välille. Mahdollisiin kehityskulkuihin liittyy merkittäviä ongelmia julkisen vallan rajoista, perustuslakien takaamien vapauksien ylläpitämisestä tai yksilöiden tasavertaisesta kohtelusta. Puheenvuoron tarkoituksena on korostaa, kuinka vapauden sfääriä on ajateltava hienovaraisemmin ja monimuotoisemmin kuin koronadiskurssissa toistaiseksi on tehty. Kun mietimme pandemian pitkän tähtäimen vaikutuksia, olennaista on hahmottaa vapauden erilaisia ulottuvuuksia ja niiden sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia.
Päätteeksi Johanna Rainio-Niemi vertailee Suomen ja Ruotsin hyvinkin erilaisia käsityksiä koronan torjunnasta. Ruotsissa kriisivarautumista koskevan erillisen lainsäädäntökehyksen puuttuminen ei ole vahinko, sillä se on julkista vallankäyttöä sekä avoimen yhteiskunnan ja uhkakuva-ajattelun suhdetta koskeva, paljon pohdittu periaatevalinta. Toiseksi Ruotsin mallissa valtio vastaa kriisiin korostuneesti asiantuntijavetoisena keskusvirastovaltiona Suomen poliittisesti vastuunalaisen ministerivaltion sijaan. Näillä ruotsalaisilla erityispiirteillä on pitkä historiansa ja kosketuskohtansa myös Suomeen ja suomalaisiin julkishallintoa ja päätöksentekoa koskeviin keskusteluihin.
Koronanumeron voi hyvin lopettaa ”väärin sammutettu” -havaintoon, kun politiikan toimenpiteistä ei puutu jälkiviisaita sen enempää kuin paremmin tietäjiä. Jo Pierre Trudeau osasi korostaa ajoituksen merkitystä: poliitikon ohella myös tutkija voi paitsi jäädä junasta myös pudota vankkurien eteen. Harvemmin tuleekin ajatelleeksi, kuinka kysymys voi olla jo vastaus ja oman tietämyksen rajojen myöntäminen retorinen tehokeino.
Juice Leskisen aforismin mukaan poliitikko luulee tietävänsä, mutta tiedemies tietää luulevansa. Kumpaanko ihmistyyppiin sinä ja sinun neuvonantajasi kuulutte?
Turun Martissa 6.6.2020 yliopiston ollessa edelleen osin kiinni
Heino Nyyssönen
___________________
Kosmopolis 1/2020
Pääkirjoitus: Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Kuuban kriisin vuonna 1962 Pentti Saarikoski teki läpimurtonsa julkaisemalla runokokoelman Mitä tapahtuu todella? Nuoren miehen tavoitteena oli selvittää, mistä maailmassa ja maailmanmenossa on kyse. Kyse oli runomitasta, mutta Saarikosken kysymys on edelleen tärkeä niin rauhantutkimukselle, kansainväliselle politiikalle kuin monille muillekin tieteenaloille. Jo metodisesti kysymys on vaikea, ja väitänkin, että mediassa asiantuntijuus yhä useammin asettuu muotoon, mitä tapahtuu seuraavaksi. Muistissa on Britannian pitkä brexit, joskin esimerkkejä riittää, kuten meneillään olevat Yhdysvaltain presidentinvaalit, rajat ja Euroopan uusiutuva pakolaiskysymys, silakkaliikkeen tulevaisuus ja ennen kaikkea päällä oleva koronakriisi.
Käsitehistorioitsija Reinhart Koselleck tiivistää maailmanmenon kahteen käsitteeseen: kriisiin ja edistykseen. Silloin kun ei edistytä, meneillään on kriisi. Kriisi ei kuitenkaan vain ”puhkea” vaan sitä myös tuotetaan ja rakennetaan. Tässä myös julkisuudella, medialla ja erilaisilla asiantuntijoilla on roolinsa: liian usein julkista asiantuntijuutta onkin se, että halutaan kuulla tarinan seuraava osa jo tänään. Mitä tapahtuu seuraavaksi, on journalismin täytettä eikä juurikaan lisää ymmärrystämme tarkasteltavasta ilmiöstä tai prosessista.
Alkuvuodesta edesmennyt professori Ilkka Heiskanen jaotteli asiantuntijat kanta- ja rutiinimandariineihin. Kantamandariinit ovat yhteiskunnan korkeamman tason tiedon siirron edustajia, jotka tarvitsevat välittäjäryhmäkseen rutiinimandariineja. Heiskasen teesin mukaan jälkimmäiset hyväksyvät edellisten näkemykset ja siirtävät ne sellaisinaan tai muunnettuina ajattelua ja käytäntöä ohjaaviksi standardeiksi. Heiskanen luki rutiinimandariineihin kuuluviksi tiedotusvälineiden edustajat, tiedon popularisoijat, opettajat ja virkamiehet.
Miten tietomme maailmasta ja kansainvälisestä politiikasta tai politiikasta yleensä rakentuu tai välittyy? Voi nimittäin hyvin väittää, että se, mitä tiedämme ei ole Uutisvuodon faktaa tai fiktiota vaan faktaa ja fiktiota. Akateemisin termein tätä voi kutsua Humen giljotiiniksi eli eron tekemiseksi sen välillä, miten asiat ovat ja miten itse kukin haluaisi niiden olevan. Yhtä hyvin tähän sopii yhdeksi realismin koulukunnan perustajaksi katsotun E. H. Carrin ajatus liberalismista toiveajatteluna.
Kukapa ei haluaisi arvioida politiikkaa realistisesti. Erityisen kiinnostavaa tämä on ollut juuri koronaviruskeskustelua tai –panikointiakin seuratessa. Esimerkiksi Angela Merkel arvioi jopa 70 prosentin saksalaisista saavan viruksen. Pessimisti ei pety, mutta realistiseen arvioon pyrkiminen on kuitenkin eri asia kuin realismin koulukuntaan tukeutuminen. Koulukunnan oppikirjaesimerkkejä ovat voimapolitiikka, valtio ja itse-apu. Toisaalta kansainvälinen yhteistyö ja edistys eivät voi olla vain liberaalin työkalupakin ominaisuuksia.
Koulukunnat ymmärretään kansainvälisen politiikan tutkimuksessa usein jotenkin teoriamörköinä, joiden edustajiksi yksittäisen tutkijan oletetaan tunnustautuvan. Silti ne ovat pikemminkin Max Weberin ideaalityyppejä tai niitä kuuluisia silmälaseja. Kun myös realismin koulukuntaa ajatellaan konstruktiona, ollaan jo paremmin tutkittavan ilmiön ja tulkinnan jäljillä. Erästä kollegaa mukaillen voi todeta, että joskus feminismi antaa realistisemman kuvan todellisuudesta.
Parhaimmillaan oleva koronakriisi opettaa sietämään oikeiden vastausten puutetta. Siksi suuri kysymys onkin, tuoko pandemia muutosta myös julkiseen asiantuntemukseen ja siihen liittyviin odotuksiin. Mitä tapahtuu seuraavaksi -kristallipallon sijaan politiikka on harkintaa, jossa asiantuntijat esittävät valistuneita, harkittuja ja sen hetkiseen tietoon perustuvia arvioita. Silti arvostelukykykään ei sulje mahdollisuutta uhkakuvien lietsonnalta kuin niiden vähättelyltä.
Mitä tapahtuu seuraavaksi -kysymyksessä rajautuu kauemmaksi kurkottava tulevaisuudentutkimus tarkastelun ulkopuolelle. Seuratessani alan opiskelijoiden harjoitustöitä, huomioni kiinnittyi siihen, kuinka kiistanalaista ja vaikeaa oli jo lähtötilanteen saaminen haltuun. Jotta premissejä voidaan rakentaa, on tunnettava nykyisyys eli jonkinlainen uskottava arvio siitä, mitä tapahtuu todella.
Vaikka koronaan on reagoitu vahvasti kansallinen kulma edellä, se on myös mitä tyypillisin esimerkki keskinäisriippuvuudesta. Toinen vähälle jäänyt näkökulma liittyy demokratiaan ja vallan väärinkäyttöön sinänsä. Poikkeusolot ovat tuottaneet aiemminkin diktatuureja: tätä kirjoitettaessa Unkarin parlamentti on myöntänyt pääministerille oikeuden hallita asetuksilla ennalta määräämättömän ajan – sotilaat valvovat sairaaloita ja muita dramaattisia uutisia seuraa lähes päivittäin. Jos Suomen eduskunta pantaisiin kiinni koronaviruksen leviämisen estämiseksi, mitä kaikkea muuta voitaisiinkaan sulkea?
Kun kysymys on asiantuntijajulkisuudesta, olen pääkirjoitusta varten seurannut noin vuoden ajan tavallista enemmän sekä omaa että kollegojeni esiintymistä julkisuudessa. Kansalaisille on käynyt selväksi se, että niin valtio-opin kuin kansainvälisen politiikan tutkijat ovat kysyttyjä asiantuntijoita olkoonkin, että toistaiseksi koronakriisissä on menty THL, pääministeri ja oikeusoppineet edellä. Yhtä lailla on käynyt selväksi, että samat tutkijat esiintyvät usein tiettyjen teemojen ollessa kyseessä. Erityisesti Ulkopoliittinen instituutti on tässä ollut vahvoilla, mutta myös talouden kommentoijien suhdetta ja sitoumuksia on alettu kysyä yhä useammin.
Nähdäkseni eräs pohjakosketus saavutettiin eduskuntavaaleissa, jossa Suomen yleisradio käytti pääkommentaattorina maisteria, joka hieman aiemmin oli työskennellyt edunvalvontatehtävissä ja jonka ammatillinen kuvaus on Wikipedian mukaan poliittinen mielipidevaikuttaja. Politiikasta puhuminen ei ole sama asia kuin sen analysoiminen, eivätkä supliikki ja vahvat mielipiteet tee kenestäkään politiikan asiantuntijaa. Kun tiedustelin asiantuntijuuden valintakriteereitä ohjelman juontajalta, hän pyysi kääntymään esimiehensä puoleen, joka jätti vastaamatta sähköpostiini. Luottamuksen sijaan tämä herättää epäilyn niiden kuuluisien mutta näkymättömien hyvä veli -verkostojen olemassaolosta.
Ansioistaan huolimatta Ilkka Heiskasen mandariiniteoriassa on silti vanhan liiton makua. Ylhäältä alas tapahtuvan siirron sijaan kysymys on nykyisin enemmän vuorovaikutuksesta: yliopistot seuraavat medianäkyvyyttään ja niistä itsestään on tulossa rutiinimandariineja esimerkiksi työelämäprofessori-instituution kautta. Siksi asiantuntijajulkisuudessa on mahdollista erotella ainakin neljä erilaista tyyppiä: positio-, tutkija- sekä kokemus- ja satunnaisasiantuntija. Ensimmäinen perustuu asemaan, ja esimerkiksi professorien työhön katsotaan kuuluvan myös yliopiston tehtäviin määriteltyä yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Toimittajat odottavat positioasiantuntijan kommentoivan sujuvasti asiaa kuin asiaa, oli hän tutkinut sitä tai ei. Siksi positioasiantuntijuus ei vain oikeuta vaan myös velvoittaa: Ernest Renanin kansanäänestysteesiä soveltaen positio on periaatteessa ansaittava joka päivä.
Tutkija-asiantuntijan tietämys voi olla edellistä yksityiskohtaisempaa mutta todennäköisesti myös kapeampaa. Ajankohtaisia asioita kommentoitaessa käy harvoin niin, että käsillä oleva tapaus menisi yksi yhteen jo tutkitun kanssa. Kriteerinä täytyy olla paitsi prosessien jatkuvampi seuraaminen myös niiden taustojen ja historioiden avaaminen.
Tämän kirjoittajalle on vähitellen vahvistunut näkemys, että kaikki politiikka alkaa jonkun tekemästä oletuksesta, ettei media käsittele ”oikeita” asioita. Tämä voidaan liittää myös asiantuntijuuteen: hiljattaisessa Turun yliopiston Suomen malli murroksessa -konferenssissa eduskunnan puhemies Matti Vanhanen väitti, että medialla on tasan tarkkaan tieto siitä, ketä asiantuntijaa se haluaa kulloinkin käyttää. Tämä on vallankäyttöä, ja on hyvin mahdollista, että puhemiehellä oli mielessään viime hallituskauden sotekuvioiden perustuslain tulkintaan liittyneet ongelmat.
Toisaalta rutiinimandariineilla on hätä ja valta ohjelma-aikansa täyttämisestä ja asiantuntijoiden haalimisesta. Tähän liittyy satunnaisuutta enemmän kuin moni on valmis myöntämään. Satunnaisasiantuntija on se, jonka toimittaja on kiireessä tavoittanut, ja joka ei häpeä kommentoida aihetta kuin aihetta. Liian usein politiikan urheilutoimittaja tyytyykin tulosten referointiin, siihen mitä tapahtuu seuraavaksi ja ottaa niin sanotusti vanhalta muistilta yhteyttä jo aiemmin käytettyyn henkilöön.
Mediatutkija Anu Koivusen tutkijaryhmä kertoo yllättyneensä vuosien 2015–2016 kiky-aineistoa tarkasteltuaan vain yhtä lähdettä siteeraavien juttujen määrästä. Nähdäkseni taustalla voi olla toimittajien pelkäämä niin sanottu tasapainoharha (engl. false balance). Siinä keskustelijat asetetaan tasavertaisiksi, vaikka toisella olisi laaja tietämys ja toinen perustuisi mielikuviin, uutisiin tai yksittäistapauksiin. Vaikka keskitie totuuden ja valheen välillä on jo sinänsä valheellista, yhden haastateltavan käyttö ei ole vaihtoehto sille. Se voi johtaa ojasta allikkoon eli valitun asiantuntemuksen kapenemiseen.
On ollut nähtävissä, että aina asioita eivät mediassa kommentoi niitä oikeasti tutkineet vaan ne, joiden esiintymistaito ja julkisuuskiima on jo koeteltu valmiiksi. Sitä ei edesauta myöskään niin sanottu casting, jossa sukupuoli saattaa jättää asiantuntijan rannalle. On vääränlasta tasa-arvoa, jos kahdesta haastateltavasta toisen on oltava nainen. Vaikka pelottelujournalismi myy, missä ovat ne laajasti sivistyneet dinosaurukset tai uudet knud möllerit, jotka toimittajina osaavat myös itse pilkkoa ja uudelleen koota asioita?
Yhä enemmän julkisuudessa esiintyy myös verrattain uusi käsite kokemusasiantuntija. Sen määrittely, käsi sydämelle, on vielä hakusessa. Parhaimmillaan kokemusasiantuntija tuo keskusteluun asiakkuuden tai toimenpiteen kohteena olevan näkökulman. Mutta kun politiikka on yhtä lailla vallankäyttöä kuin uhriutumistakin, voiko politiikan sfäärissä oikeastaan olla muita kuin poliittisia toimijoita? Olisi myös vähintäänkin suotavaa, että yliopistojen kokemusasiantuntijat eli työelämäprofessorit olisivat väitelleitä tohtoreita ja tuntisivat myös yliopistopedagogiikan. Eräskin näkemäni kertoi ne ”oikeat” vastaukset ja opetti yleisöään kuin peruskoulussa.
Loppujen lopuksi asiantuntijuus on valtaa siinä missä mediakin. Asiantuntijuuden valintaan tai valitsematta jättämiseen liittyvä vallankäyttö ja satunnaisuus ruokkivat myös sosiaalista mediaa. Oikeastaan menen tässä vastavirtaan ja epäilen entistä enemmän, onko sosiaalinen media rutiinimandariinina yleensäkään oikea paikka käydä korkeatasoista keskustelua tai keskustelua ollenkaan. Toisaalta on toki ollut päinvastaisiakin esimerkkejä kuten emeritusprofessori Heikki Paloheimo, joka on jakanut politiikkatietämystään, joka on perustunut niin positioon, tutkimukseen kuin pitkään kokemukseenkin.
Tämän vuoden Kosmopoliksen ensimmäinen numero tarjoaa lisää tietoa kiinalaisesta maailmanpoliittisesta ajattelusta. Matti Purasen Tianxia-artikkelissa kyse on Kiinan oman puhevallan kehittämisestä. Kiinan johto on kannustanut maan älymystöä rakentamaan ’Kiinan tarinaa’: Westfalenilainen kansallisvaltiojärjestelmä ei kykene selviytymään globalisaation ongelmista. Siksi Kiinan ei tulisikaan analysoida maailmaa lännestä tulevien teorioiden valossa vaan rakentaa oma kiinalainen koulukuntansa. Purasen artikkeli vertaa tianxia-teoriaa maailmanpolitiikan teoriaperinteessä vakiintuneeseen hegemonisen vakauden teoriaan. Metodisesti artikkeli ammentaa käsitehistorian työkalupakista, jossa jo käsitteiden nimeäminen, määrittely ja käyttö on toiminnan ytimessä. Matti Puranen arvioi, että suurin osa tianxiaa koskevasta keskustelusta on ollut varsin kriittistä: sen on epäilty edustavan uudenlaista hegemoniaa, jossa keisarillinen järjestelmä on päivitetty nykypäivän politiikan tarpeisiin. Käsite on suosiossa Kiinan johdossa, sillä se istuu Kiinan erityislaatuisuutta korostavaan retoriikkaan.
Tuomas Laine-Frigrén jatkaa edellisten Kosmopoliksien teemoja historian käytöstä ja eurooppalaisesta identiteetistä. Laine-Frigrén kirjoittaa, että elämme uhriasemaan perustuvan identiteettipolitiikan ja uhriutumisen kulttuurissa, joka tarjoaa kasvualustan populismille ja vastaa kriiseihin kapean nationalistisin keinoin. Tarkastelussa on itäisessä Keski-Euroopassa suosittu kansallismielinen rock-musiikki, joka kytkee musiikin, identiteettipolitiikan ja kollektiiviset trauma- ja uhrikuvastot. Laine-Frigrén arvioi, että kansallismielistä rockia on mielekästä tarkastella eräänlaisena ’banaalin’ nationalismin muotona. Alustavana hypoteesina ja mahdollisena tutkimuksen aiheena esiin nousee ajatus, että nationalistisen rock-kulttuurin piirissä viljeltyjä historiallisia uhrikuvastoja on mahdollista tutkia osana eurooppalaista muistin politiikkaa. Yhtenä tutkimuksen kohteena on sata vuotta sitten ensimmäisen maailmansodan Unkarin osalta päättänyt ja nykyiset rajat määritellyt Trianonin rauhansopimus ja siitä kertova muutaman vuoden takainen rock-ooppera.
Uskonnot ovat usein esillä sotien ja konfliktien yhteyksissä, mutta niillä on merkitystä myös rauhan tematiikassa. Aini Linjakumpu tarkastelee uskontojen ja rauhan suhdetta toimijoiden kautta. Katsauksessa keskitytään kolmeen erilaiseen toimijuuden muotoon: historialliset rauhankirkot, uskontokuntien ja kirkkojen sisäiset rauhantoimijat sekä uskontokuntien välinen rauhantyö. Aineistona on toimijoiden tuottamaa materiaalia sekä aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Linjakumpu arvioi, että kysymys rauhasta ja rauhanomaisesta yhteiselosta on mukana kaikkien keskeisten uskontokuntien tai uskonnollisten ryhmien teologiassa. Esitelty jaottelu on suuntaa-antava, mutta se tarjoaa lähtökohtia uskonnollisen rauhantyön moninaisuuden ymmärtämiseksi. Uskonnolliset toimijat tekevät konkreettista rauhantyötä, osallistuvat konfliktien ratkaisuun ja jälkihoitoon. Silti uskontojen “rauhanpotentiaalissa” on vielä mahdollisuuksia käyttämättä. Vaikka siten voidaan pyrkiä edistämään myös omia valtapoliittisia asetelmia, uskonnollisilla rauhantyön tekijöillä on etuja, joita sekulaareilta puuttuvat.
Mukana on myös kaksi väitöslektiota: Tarja Seppä tarkasteli Tampereella suojeluvastuusta YK:n turvallisuusneuvoston käytäntönä Etelä-Sudanissa englantilaisen koulukunnan näkökulmasta. Vakavien ihmisoikeusloukkausten määritteleminen rikoksiksi on ongelmallista. Kuinka diskursiiviset ja sosiaaliset käytännöt mahdollistavat suojeluvastuun ja kuinka käytännöt muuttavat tai ylläpitävät ihmisoikeuksia, suvereniteettia ja suurvaltainstituutioita? Miten YK ottaa kantaa, tai kuinka on mahdollista, että YK ei ole kyennyt toimimaan paremmin?
Turussa väitelleen Silja Kevan tutkimuksen kohteena oli Aasian ja Euroopan maiden parlamenttien välinen kokous ASEP vuosina 1996–2016. Keva pohti kansanedustajien roolia kansainvälisellä kentällä, kansainvälisissä organisaatioissa tai globaalihallinnassa. Mikä on kansanedustajien ääni globaalilla tasolla, keitä he edustavat ja kuka heitä kuuntelee? Millaisia kansainvälisiä toimijoita ovat kansanedustajat, joilla ei ole virallista roolia maansa ulkopoliittisina edustajina?
Kolmesta kirja-arvioista ensimmäisessä Johannes Lehtinen tarkastelee heikkojen valtioiden maailmaa kansainvälisessä politiikassa. Vahvat valtiot eli ne, joilla on kyky pitää yllä väkivallan monopolia ja tarjota kansalaisilleen peruspalveluja, ovat vähemmistönä. Siksi on paradoksaalista, että valtio on edelleen keskeinen poliittisen organisoitumisen muoto, ja sille vaihtoehtoiset muodot näyttävät toistuvasti häviävän.
Koronatilanteen näkökulmasta Ville Kurtin arvio liittyy edelliseen eli lähinnä Eurooppaa koetelleeseen pakolaiskriisiin 2015 ja sen moninaiseen maahanmuuttoretoriikkaan. Vaikka kymmenen tarkastellun maan tapaukset ovat erilaisia, käytetyssä retoriikassa on yllättävän paljon samoja teemoja. Erityisesti monissa maissa toistuneet ”eurooppalaiset arvot” osoittautuivat monipuoliseksi keinoksi perustella hyvinkin erilaisia reaktioita.
Kosmopoliksen numeromme alkaa ja päättyy Kiinaan: Mikko Jakonen kirjoittaa vastikään suomennetusta kungfutselaisuuden vaikutusvaltaisesta tekstikokonaisuudesta. Mengzi – Veljellisyyden tie on poliittisen toiminnan opas sekä sisällöiltään että toimintatyylin, argumentaatiotavan ja retoriikan kuvauksessa. Oikein toimiminen ei ole opin dogmaattista noudattamista, vaan tärkeämpää on löytää se mikä ”toimii”.
Koronakriisin tuottamissa etätöissä muistuu lopuksi mieleen, kuinka Frank Pappa Show’n juontaja kehotti 1990-luvun kriisivuosina koskettelemaan toisianne. Alun perin kättely, siis kosketuksessa oleminen, tarkoitti taetta rauhanomaisuudesta eli luottamuksen ilmaisemisesta siitä, ettei kumpikaan kantanut asetta. Näinä aikoina ei kätellä, mutta luottakaa toisiinne ja pysykää terveinä!
Turun Martissa 1.4.2020 yliopiston ollessa kiinni
Heino Nyyssönen
Kosmopolis 4/2019
Pääkirjoitus: Identiteetti ja identifikaatio
Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoittaa olevansa Recep Tayyip Erdoğanin fani, onko kyse niin sanotusti pelkästä retoriikasta eli tässä tapauksessa tapaamiseen liittyneestä kohteliaasta lämpimikseen rupattelusta? Mutta kun tiedetään, että taustasana on englannin kielen sana fanatic eli fanaatikko, mielleyhtymä saa jo mielenkiintoisempia ulottuvuuksia. Käsite on yhdistetty myös latinankieliseen temppeliä tarkoittavaan fanumiin eli kyseessä on jonkinlainen temppelinpalvoja.
Kun faniuden uudempi selitys korostaa kuluttajan aktiivista kokemistapaa, politiikassa kyse on tunteiden politiikasta ja halusta samastua johonkin. Se auttaa osaltaan selittämään sitä, kuinka joku voi esimerkiksi äänestää vastoin omia taloudellisia intressejään tai sellaistenkin suurten johtajien nousua kuten Hitler tai Mussolini.
Identiteetti vastaa tunnetusti kysymykseen kuka minä olen. Yhdysvaltalainen retoriikan klassikko Kenneth Burke on kuitenkin kiinnittänyt huomiota identifikaatioon eli ihmisten haluun kuulua ja samastua johonkin. Identifikaatio keskittyykin enemmän kuulumiseen, sillä oleminen tai kuuluminen on retorista toimintaa, samastamista. Siksi voidaankin erottaa identiteetti eli oletus kuka minä olen, identifikaatiosta eli toiveista kuka haluan olla. Kukapa ei olisi mielinyt asettua valokuvaan idolinsa viereen, edusti tämä sitten poppia, urheilua tai politiikkaa. Näin idolista, elävästä tai kuolleesta, ikään kuin tihkuu voimaa ja arvonantoa meihin tavallisiin tavioihin.
Identiteettipolitiikka on puolestaan poliittisen ryhmän muodostamista ominaisuuden eikä poliittisen ideologian mukaan. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi sukupuoli, rotu, etninen ryhmä tai kansallisuus.
Jan-Magnus Jansson tosin väitti, ettei hiustenväri toisin kuin ihonväri ole poliittisesti relevantti ominaisuus. Periaatteessa silti esimerkiksi silmien väri olisi politisoitavissa: Vaaleasilmäisiä esiintyy paljon juuri Suomen lähialueilla, eli kaikki maailman sinisilmäiset, liittykää yhteen! Lauseella on tässä vähintäänkin kaksi merkitystä eli tuo kirjaimellinen silmien väri ja naiiviuteen viittaava metaforinen. Iskulauseesta huolimatta en ole kehottamassa perustamaan sinisilmäisten puoluetta, koska en pidä sinisilmäisyyttä erityisesti tavoiteltavana ominaisuutena.
Silti jotkut etnonationalistit ovat jo vaatineet, että suomalaiseksi kelpaa vain, jos kolme isovanhempaa ovat perimältään suomalaisia. Toisin sanoen ”meiksi” eivät enää mahdu edes kaikki täällä jo kansalaisuuden omaavat. Kukaan ei kuitenkaan voi valita vanhempiaan. Historiaa tunteville – ja ehkä jo tarkoituksella mielen pahoittamiseksi – ansana isovanhempia koskevassa väitteessä on suora analogia natsien neljäsosajuutalaisesta eli toisen asteen sekarotuisesta Mischling 2. Grades. Eläinlääkäriksi Suomessa opiskeleva unkarilainen tosin totesi tämän kirjoittajalle joskus, että jokaisen suomalaisen pitäisi mennä ulkomaalaisen kanssa naimisiin, jotta suomalainen rotu jalostuisi.
Identiteetti on myös sukupuoleen liittyvää: On tavallaan yllättävää, että viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana peräti joka toisessa EU-maassa on joko nyt tai on jo ollut nainen pääministerinä. Määrällinen tarkastelu johtaa kuitenkin pahasti harhaan, sillä lähes säännönmukaisesti naisia on ollut vain se yksi. Toisin kuin olettaisi, niin ennen Sanna Marinin valintaa Suomen pääministeriksi piti maineeltaan vanhoillinen Puola yksin hallussaan kärkitilaa, sillä vuoden 1989 jälkeen maassa on toiminut peräti kolme naista pääministerinä. Vaikka ei ole yllättävää, että sovinistisessa Italiassa tai Unkarissa naista ei ole nähty hallituksen johdossa, niin ei ole myöskään sellaisissa maissa kuten Hollanti tai Ruotsi. Belgiaankin ensimmäinen nimitettiin vasta tämän vuoden lokakuussa. On myös tapauksia, kuten nykyinen Itävalta tai Kreikka, jossa nainen on kelpuutettu johtamaan vain toimitusministeriötä – Kreikassa peräti 25 päiväksi ennen Tsiprasin hallitusta 2015.
Epäilemättä sukupuolten tasa-arvolla on tässä tekemistä, mitä sitäkään ei saa toteuttaa pätevyyden kustannuksella. Nainen johtajana ei aina tarkoita feminiinisemmän johtajuuden tai identiteettipolitiikan vahvistumista. Tunnetusti Britannian ensimmäistä naispuolista pääministeri Margaret Thatcheria sanottiin hallituksen ainoaksi mieheksi.
Identiteetti ja identifikaatio syntyvät myös kohtaamisissa. Alexander Wendtin käyttämä klassinen esimerkki on Amerikan valloitus eli Montezuman ja Cortézin tapaaminen. Kokemus ja odotus eivät niin sanotusti kohdanneet, ja loppu on historiaa. Tästä on äskettäin ilmestynyt Matthew Restallin kirja When Montezuma Met Cortés: The True Story of the Meeting that Changed History (2018).
Fanituksen kohteen kannattaa kuitenkin itsensä olla varovainen, sillä seura tekee kaltaisekseen. Chaim Perelmanin retoriikan mukaan ”ylemmän” arvo laskee siinä missä ”alemman” nousee. Siksi myös kansainvälisillä verrokkiryhmillä on merkitystä eri toimijoiden, jopa valtioiden, maineelle. Ei myöskään auta väittää, että kyse oli läpästä tai kuinka sattui vahingossa osumaan samaan kuvaan uusnatsien kanssa.
Identifikaatio voi toteutua myös negaation kautta. Aloittaessani opintojani Jyväskylän edustajistovaaleissa mukana oli piskuinen ryhmä ”Sitoutumaton Ei”. Alun perin nimi oli Sitoutumaton Ei-oikeisto, mutta loppumetreillä sitä muutettiin vähemmän osoittelevaksi. Ryhmittymästä on sittemmin kasvanut kaksi merkittävää politiikan toimijaa – kahteen eri puolueeseen.
Jos ennen tavoitteena saattoi olla ”porvarin” ärsyttäminen, niin nykyisin kohteena näyttäisi olevan ”suvakki”. Omaa identiteettiä ei tarvitse tällöin määritellä, kun argumentti etenee negaationa, kuinka me ei oikeasti olla niitä, miksi ”ne” ”meitä” luulevat, mutta ”ne” ovat sitä ja tätä. Vastustajan demonisointi heikentää kuitenkin politiikan pöytätapoja ja poliittisen argumentaation tasoa. Tämä ei näy pelkästään perussuomalaisissa, vaan myös erityisesti SDP on kompuroinut omiensa tekemisten valvonnassa.
Identiteettipolitiikkaan voi yhdistää myös George Orwellin omalaatuisen käsityksen nationalismista. Orwellille käsite liittyy valtaan toisin kuin paikkaan kiinnittyvä patriotismi: nationalismi on silmien sulkemista ja kyvyttömyyttä nähdä oman puolen, ”meidän” virheet. Vuonna 1945 kirjoitetussa esseessä esimerkit vaihtelivat brittikonservatiiveista juutalaisiin ja trotskilaisista pasifisteihin – siis sellaisiin ryhmiin, joihin nationalismia ei yleensä yhdistetä. Nykyisin kysellään jälleen, missä menevät hyväksyttävän nationalismin – identiteettipolitiikkaa sekin – rajat. Tämä on näkynyt vuosien varrella myös nationalismi-luentojeni ad hoc -kädennostoäänestyksissä: kun yli kymmenen vuotta sitten vain jokin yksittäinen opiskelija piti nationalismia hyvänä tai positiivisena käsitteenä, määrä on vähitellen lisääntynyt. Tänä syksynä heitä oli arviolta yli kolmannes.
Toisaalta esimerkiksi uusnatsiyhteydet eivät ole kuitenkaan se argumentti, joka koskettaa Saksassa AfD-puolueen kaikkia äänestäjiä. Puolueen kannatus on tunnetusti ollut nousussa, mutta hätkähdyttävämpää on se, että nyt puolue on kiilautunut kakkospuolueeksi jokaisessa entisen DDR-Saksan viidessä osavaltiossa. Läntisissä osavaltioissa se on kolmen suurimman joukossa ainoastaan Baden-Württembergissä ja Rheinland-Pfalzissa.
Se, että näin tapahtuu nimenomaan entisen DDR:n alueella, on nähdäkseni verrattavissa erääseen aiempaan tapaukseen: Tshekkoslovakiassa slovakit tunsivat kansakuntana jäävänsä tshekkien varjoon. Vaikka Slovakiaan suunnattiin liittotasavallan rahaa ja veljeskansojen elintaso oli lähes tasoissa vuonna 1989, kansakunnat lähtivät lopulta eri teilleen. Saksassa ollaan kaukana tästä, mutta myös siellä on voimia, jotka hyödyntävät toiseuden ja erilaisuuden kokemusta. Ajan merkki on, että EU-parlamenttiin vaalien jälkeen syntynyt uusi ryhmä on nimeltään juuri Identiteetti ja demokratia.
Silti on totta sekin, että maailmalla keskustellaan yhä enemmän myös fasismista. Olisikin triviaalia pitää fasismia vain historiallisena ilmiönä. Samat eleet toistuvat Berlusconista Trumpiin, ja Italiassa Matteo Salvini on jo ennättänyt vaatia pieni poteri eli kaikkea valtaa itselleen. Tuukka Brunila on kiteyttänyt osuvasti, kuinka nykytilaa on mahdollista verrata maailmansotien väliseen aikaan: liberaalin demokratian luonnetta ja rajoja ei kumpanakaan aikana ole otettu itsestäänselvyyksinä.
Yhdysvaltalainen historioitsija Timothy Snyder on puolestaan varoitellut, että ”totuuden jälkeinen aika” on samalla fasismia edeltävää aikaa. Kari Enqvist on tarkentanut, että parempi olisi puhua fasistisista piirteistä kuten voiman ihannoimisesta tai kansainvälisyyden vastustuksesta. Kukaan ei tietenkään myönnä olevansa fasisti, ei oikealla eikä vasemmalla. Fasismia onkin ajattelutapa: ehdottomuus, usko väkivallan voimaan ja kuvitellun kansan antamaan valtakirjaan. Fasisti leimaa demokraattisesti valitut poliitikot korruptoituneiksi, julistaa olevansa kansan asialla ja politiikan yläpuolella. Tiede ei Enqvistin mukaan tällaisessa ympäristössä menesty vaan varoittaa tulevasta kuin kanarialintu kaivoksen kaasuista.
Kosmopoliksen vuoden neljännessä numerossa korostuu identiteetti ja identifikaatio. Aluksi Jukka Aukia ja Marko Pihl osoittavat, kuinka Kiinan kommunistinen puolue hyödyntää epäkunnioituksen kokemusta valtion strategisessa laskelmoinnissa ja identiteetissä. Kiinan “sadan vuoden häpeä” antaa ymmärtää valtion olleen menneisyydessä ei-tunnustettu ja vihjaa, että länsivaltojen epäkunnioitus jatkuu edelleen. Korjatakseen koetun loukkauksen Kiinan johto kertoo julkisen diplomatian ja pehmeän voiman keinoin maailmalle ”aitoa” ja ”oikeaa” tarinaa hyväntahtoisesta ja vastuullisesta maailmanpolitiikan johtajasta. Näin valtiot liittävät itseensä ja toisiin valtioihin merkityksiä ja luovat kielen ja retoriikan avulla itsestään kertomusta, jota ne testaavat kansainvälisessä yhteisössä. Mikäli kertomusta ei hyväksytä, valtio kokee olevansa epäkunnioitettu. Identiteetti liittyy näin pehmeän voiman käyttöön, jolloin valtion identiteetin tunnustaminen tai tunnustamatta jättäminen on kansainvälisen politiikan keskeistä dynamiikkaa.
Unkarin pääministeri Viktor Orbánilla on faneja, aina Suomea myöten. Hanna Tuominen ja Heino Nyyssönen tarkastelevat eurooppalaiseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä pääministerin puheissa. Vaikka puheiden tutkimukseen liittyy aina ongelma siitä, voiko puheita yleensäkään ottaa vakavasti, niillä on poliittisia seurauksia, eivätkä johtajat niin sanotusti voi vain ajatella ääneen. Orbán liittolaisineen on viime vuosina rakentanut paitsi ”illiberaalia valtiota” myös laajempaa ”kristillistä Eurooppaa”. Se on kyseenalaistanut käsitykset nykyisestä eurooppalaisesta identiteetistä, pyrkinyt kaappaamaan kristillisdemokratian käsitteen ja Unkarin tapauksessa hakenut vaihtoehtoista identiteettiä turkkilaisista valtioista. Mainittakoon, että vastikään Unkari on ilmoittanut maan jäävän pois ensi vuoden euroviisuista. Kun päätöstä ei perusteltu, alkoivat väitteet fake news -uutisten levittämisestä ja koko ”euroviisuidentiteetin” luonteesta.
Benita Heiskanen arvioi, että identiteettipolitiikkaan liittyvää keskustelua on käyty Yhdysvalloissa jo kauan, mutta keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi se on noussut vasta viime vuosina. Donald J. Trump nosti keskustelun politiikan tutkimuksen keskiöön perustamalla kampanjansa vähemmistöjen ja valkoisten välisiin suhteisiin. Vuoden 2016 vaaleissa niin kutsutuista vihaisista valkoisista äänestäjistä tuli politiikan salainen ase – valta-asemassa olevia vaikuttajia, joiden äänistä kamppailivat sekä demokraatit että republikaanit. Valkoisuus koetaan etuoikeutena niin työmarkkinoilla kuin asuntomarkkinoillakin. Mitä rikkaampi olet, sitä valkoisemmaksi tulet: ”valkoisuus” edellyttää tietynlaista taloudellista asemaa. Demokraatit puolestaan ajautuivat identiteettipoliittiseen joko-tai -tilanteeseen, jossa oli epäselvää, mahtuivatko etnorodulliset vähemmistöt ja vähempiosaiset valkoiset enää samaan puolueeseen.
Suomalaisessa puolustusidentiteetissä maanpuolustustahdon käsite on läsnä erityisesti asevelvollisuuden vuoksi. Teemu Häkkinen kysyy, miten tähän liittyvä käsitteellistäminen ilmentää väkivallan olemassaoloa. Väkivalta yhdistyy maanpuolustustahtoon ennen kaikkea uhritematiikan kautta. Siinä suomalaisiin aseellisessa konfliktissa kohdistuneen tai mahdollisesti kohdistuvan väkivallan avulla on saavutettu ja myös taataan vapaus ja itsenäisyys. Toisaalta sotakokemukseen ja maanpuolustustahtoon vetoaminen alleviivaa sotaisamman asenteellisuuden mahdollisuutta, vaikka itse väkivallan aiheuttamisesta suoraan puhuminen olisi vierasta. Häkkinen väittääkin, että sotilaallisia konflikteja koskevan tutkimuksen tulisi kiinnittää huomiota taustalla tapahtuvaan kielenkäyttöön ja kansalaisten asenteiden poliittiseen käsitteellistämiseen.
Teemu Häkkinen vastaa myös lehden ja samalla vuosikymmenen viimeisen numeron päättävästä kirja-arviosta. Philipp Therin käännösteos Euroopan historia vuodesta 1989 keskittyy neoliberaaliin talousjärjestykseen, joka nykymuodossaan näyttäisi olevan pian historiaa tai päättymässä oleva tarina – tunnetusti Minervan pöllö aloittaa lentonsa illan hämärtyessä. Arvio on samalla kontribuutiomme murrosvuodelle 1989, josta tuli tämä vuonna kuluneeksi kolme vuosikymmentä.
Colombossa 9.12.2019
Heino Nyyssönen
Kosmopolis 3/2019
Pääkirjoitus: Natsipelle ja fillarikommunisti ovat nekin historian käyttöä
Suomen luultavasti tunnetuin äärioikeistofiguuri, urheilullinen opettaja ja vapaussoturi Pentti Rautajärvi ihaili pohjalaisia ja heidän vapaudentahtoaan. Fiktiivinen Rautajärvi toisteli maanneensa Hämeen hangilla ja aikovansa hankkia lapsia niin paljon, kuin lääkäri suinkin katsoisi vaimon kestävän. Marxilaisuuden hävittäminen vuonna kahdeksantoista oli jäänyt puolitiehen, ja opettajalle oli anteeksiantamaton virhe, ettei asiaa saatu loppuun edes talonpoikaismarssilla. Valkoisen Suomen perintö oli pyhä, ja siksi piti koettaa vielä Mäntsälässä.
Täällä Pohjantähden alla -esimerkki on tässä kiinnostava lähinnä kahdesta syystä: Nuori Hayden White esitti, että joskus kirjallisuus, kuten Ibsenin Nukkekoti tai Mannin Buddenbrookit, voi toimia parempana ajankuvana kuin pölyttyneet historiantutkimukset. Tässä kiinnostavampaa on kuitenkin varttuneempi White, joka kirjoitti ihmisten halukkuudesta viedä historian tapahtumia ”loppuun”: Esimerkiksi Marx ei ehdottanut, että Ranskan helmikuun 1848 tapahtumien syy olisi Ranskan suuressa vallankumouksessa tai että vuoden 1848 vallankumous olisi vuoden 1789 seuraus. Genealogia näiden välillä on siinä, missä määrin jälkimmäisen toimijat halusivat identifioida kumouksensa aiemman täydentämisenä. Whiten kritiikki kohdistui erilaisten traumojen käsittelyyn ja niiden estetisointiin, sillä moraaliset ja opettavaiset tarinat ovat kautta aikojen rohkaisseet toimintaan riippumatta analyysin oikeellisuudesta.
Kansainvälisen politiikan osalta esimerkkinä loppuun saattamisesta on Persianlahden ja Irakin sodan välinen yhteys. Genealogia toimii tässä jo isän ja pojan eli presidenttien George H.W. Bushin ja George W. Bushin välillä. Persianlahdella uuskonservatiivit olisivat halunneet jatkaa sotaa Irakin länsiosiin, mutta vanhempi presidentti Bush ratkaisi toisin. Idea Saddamin syrjäyttämisestä jäi elämään, ja terroristien hyökkäys 11.9.2001 lisäsi vettä myllyyn. Historian käyttöä valmistelussa oli myös Tony Blairin tunnepitoinen puhe, jota vertailtiin Churchilliin ja vuoteen 1940. Jo Persianlahdella Kuwaitin vapautus oli suunniteltu lippuja myöten näyttämään Pariisin esikuvaltaan 1944.
Loppuun vieminen on silti vain eräs tapa käyttää historiaa, kuten tämän erikoisnumeron artikkeleista käy ilmi. Sellaisia ovat erilaiset merkkivuodet ja -päivät, muistolait, tilinteot, identiteetit ja niin edelleen. Tyypillisiä ovat myös erilaiset tunteita herättävät muistotilaisuudet, joissa muistetaan paitsi uhria, rakennetaan myös muistelijoiden omaa identiteettiä. Jo klassisissa kollektiivisen muistin tutkimuksissa muisteleminen palveli myös muistelijoita. Siksi on selvää, että esimerkiksi Turun puukkoiskun 2017 vuosipäivien muistamista voitaisiin tutkia myös muistelijoiden yhtenäisyyttä luovana toimintana.
Sanalla sanoen historiaan vetoaminen on historian käyttöä. Sen lisäksi voidaan erikseen erottaa vielä tutkimukseen vetoaminen eli historiografian käyttö. Silti historian käytöllä tarkoitetaan usein vain suoraan poliittiseen käyttöön liittyvää, joskus räikeääkin, ”historiapolitiikkaa”. Tällöin toimijoiksi henkilöityvät ennen kaikkea vahvat poliitikot ja vallankäyttäjät, harvemmin virkamiehet ja instituutiot ja vielä harvemmin tavalliset ihmiset ja kansalaisjärjestöt. Siitä huolimatta historiallisia kertomuksia rakentavat myös monet muut jo työnsä puolesta. Pertti Grönholm ja Heino Nyyssönen kirjoittavat artikkelissaan, että oikeastaan kaikki toimijat käyttävät jollakin tavalla ja tasolla historiallista tietoa ja fiktiivisiäkin historiakertomuksia. Näin historian käytössä on usein kysymys varsin arkipäiväisestä ilmiöstä. Erilaisiin yhteisöihin kuuluvina ja erilaisia historiakertomuksia omaksuneina merkityksellistämme asioita eli suhteutamme uusia kokemuksia ja faktoja aiempaan tietoon. Tässä mielessä historian käytön tutkimus läheneekin muistin ja yleisemmin politiikan tutkimusta. Välillä tuntuu jopa siltä, että esimerkiksi brexitissä olisi meneillään edelleen jokin Battle of Britain.
Myös käsitteet ovat historiallisia ja alkavat elää omaa elämäänsä. Sosiaalisen median leimakirveinä fasistit, natsit ja kommunistit, tai punikit ja lahtarit, voivat edelleen hyvin, vaikka viimeinenkin kommunistipuolue poistettiin hiljattain puoluerekisteristä. Se, jos ilmaisut päätyvät myös poliitikkojen kielenkäyttöön, ei kerro keskustelun korkeasta älyllisestä tasosta.
Historian käyttöä ei ole aina helppo erottaa sen väärinkäytöstä. Jälkimmäisessä myös tutkija menee helposti politiikan ja politikoinnin puolelle. Kun erottelua kuitenkin tehdään, väärinkäyttö on aina hyvä määritellä jo eettisyyden edistämiseksi. Itse olen esimerkiksi taipuvainen ajattelemaan, että perustuslakien johdannot ovat paraatiesimerkki historian väärinkäytöstä. Tällöin olen jo kaltevalla pinnalla, sillä historiajohdannot ovat yleistymässä: vuoden 2000 jälkeen maailmalla säädetystä 44 perustuslaista vain kolmessa, Malediivit, Somalia ja Qatar, ei ole johdantoa. Suomi kuuluukin vähemmistöön, jolla ei ole – eikä toivottavasti tule – historialla varustettua narratiivia perustuslakiin.
Historian käyttöön liittyvän erikoisnumeron artikkelit ovat pääosin peräisin Historioitsijat ilman rajoja Suomessa aktiiveilta. Historians without Borders -verkosto (HWB) ja sen sihteeristönä toimiva Suomen yhdistys (HIRS) on kansalaisjärjestö, joka pyrkii syventämään yleistä ymmärrystä historiasta, historiallisen tiedon luonteesta ja merkityksestä. Nimestään huolimatta jäsenyyttä ei ole rajattu vain historiantutkimuksen ammattilaisiin, vaan mukana on myös muita toimijoita, jotka työnsä puolesta ovat kiinnostuneet historiallisen tiedon käyttöön liittyvistä kysymyksistä niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.
HWB edistää vapaata ja avointa pääsyä arkistoihin ja historiallisten aineistojen äärelle sekä tukee historianopetusta kouluissa. Edelleen HWB tukee pyrkimyksiä tunnistaa historiallisen tiedon käyttö esimerkiksi väestöryhmien ja valtioiden välisten ristiriitojen kärjistämisessä ja konfliktien ylläpitämisessä. Kansainvälisellä tasolla yhdistys tavoittelee verkostoa, jonka jäsenet ovat käytettävissä riippumattomina asiantuntijoina foorumeilla, joilla edistetään rauhaa sekä osallistutaan konfliktien ennaltaehkäisyyn, sovitteluun ja ratkaisuun. Tärkeää on saada konfliktin osapuolet saman pöydän ääreen kuuntelemaan toisen osapuolen näkemyksiä ja kertomuksia. Seuraavassa vaiheessa dialogia ohjataan kohti kriittisempiä kysymyksiä tavoitteena saavuttaa jonkinasteinen yhteisymmärrys.
Erikoisnumeron avaavan Grönholmin ja Nyyssösen jälkeen Suvi Kansikkaan teemana on Venäjä ja sen ulkopolitiikka. Kansikas tarkastelee Venäjän historiapolitiikkaa muistilakien näkökulmasta ja esittelee lainsäädännöllistä ”kovaa ydintä” eli keinoja rangaista kaanonista poikkeavia menneisyyden tulkintoja. Muistin, historiapolitiikan ja kansainvälisten suhteiden yhteyden teoretisointiin kirjoitus osallistuu linkittämällä ulkopoliittiset motiivit ja historiapolitiikan ontologiseen turvallisuuteen. Kansikas arvioi Venäjällä käytävän kiivasta kamppailua menneisyydestä, jossa kansallinen yhtenäisyys on muuttunut jakolinjoja luovaan retoriikkaan. Tutkijat ovat joutuneet etsimään joukoistaan ’historian vääristelijöitä’ samalla kun huoli siitä, mitä aiheita voi tutkia ja mistä näkökulmasta, on levinnyt akateemiseen maailmaan. Analyysin kohteena ovat Venäjän ja Ukrainan väliset suhteet. Myös Suomi on mukana, kun tapaus Sandarmoh nousi tänä vuonna uudelleen esiin.
Sirkka Ahonen tarkastelee Bosnian sotaan liittyvän historiakulttuurin ja erilaisten muisteluriittien osuutta symbolisessa sodankäynnissä. Päähuomio on koulujen historianopetuksen sisällön etnisessä eriytymisessä, mistä kansainväliset yhteistyöjärjestöt ovat kantaneet huolta. Ahonen arvioi, että mitä välittömämmin vuoropuhelu koetun konfliktin jälkeen avataan, sitä nopeammin yhteisö toipuu. Bosnia-Hertsegovinassa historian sovintoa rakentava potentiaali olisi Daytonin rauhansopimuksen jälkeen ollut käytettävissä. Historiakulttuuri ja erityisesti historianopetus ovat menneisyyttä sovittavan dialogin luonnollisia areenoita. Ahosen harjoittama historian käytön eklektinen seuraaminen viittaa siihen, etteivät historiakulttuurin tuottajat eivätkä historian opetuksesta vastaavat ole kansainvälisen yhteisön suostuttelusta huolimatta ratkaisevasti edenneet sovinnon tiellä: tapaus kertoo kokonaisen sukupolven menettämisestä epäsovulle.
Rinna Kullaan katsaus historian rooliin ja rajoihin Välimeren Afrikan lähihistoriassa pohtii alueen merkitystä geopoliittisena solmukohtana, jossa EU:n lisäksi myös muut suurvallat ovat läsnä. Nykyiset konfliktit liittyvät läheisesti Euroopan nykyhistoriaan, jonka lopputuloksena oli keskenään erilaisia valtioita, joilta monelta jäivät puuttumaan kiistattomat ja tarkkaan määritellyt ulkorajat. Teksti pyrkii osoittamaan, miten historiaa on käytetty perusteluna ratkaistaessa kysymyksiä valtion suvereniteetista ja kiistanalaisista rajoista Saharan Afrikassa. Katsauksessa esitetään joukko erilaisia rajakonflikteja Pohjois-Afrikassa, minkä jälkeen Kullaa tarkastelee erilaisten neuvottelujen tuloksia ja Euroopan vaikutusvaltaa rajakiistojen ratkaisussa kylmän sodan käännekohdan jälkeen sekä keskustelee historian nykyisestä roolista Saharan alueella.
Keskusteluosuudessa pitkän linjan diplomaatti Heikki Talvitie tuo ”kokemusasiantuntijana” lisävalaistusta suurvaltojen vuosisatoja käymään ”Korkeaan peliin” (engl. the Great Game). Historiallisesti taustalla oli brittien pelko Venäjän etenemisestä Intiaan ja Venäjän pelko brittien etenemisestä Keski-Aasiaan taloudellisten hyötyjen perässä. Talvitien arvion mukaan Neuvostoliiton hajotessa vuoden 1992 alussa tilanne muuttui hetkellisesti, mutta pian Korkeasta pelistä tuli jälleen ajankohtainen niin Etelä-Kaukasiassa kuin Keski-Aasiassakin. Suomalaisdiplomaatit arvioivat 1990-luvulla pelin olevan yhä ajankohtainen, nimitys, joka esiintyy myös alan kirjallisuudessa. Länsimaat tulivat mukaan ETYJ:in kautta öljyn ja kaasun kiinnostaessa niitä. Zbigniew Brzezinskin ajattelussa Yhdysvaltojen tulisi tehdä politiikkaa, jossa Euraasiaan ei nousisi voimaa, joka pystyisi heikentämään Yhdysvaltojen asemaa ainoana globaalina supervaltana.
Myös sadan vuoden takainen kiista Turkin ja Armenian välillä on estänyt kahden naapurimaan suhteiden lähentymistä. Asiaan liittyy nimityskiista, sillä monien kolmansien maiden poliitikot, hallitukset ja parlamentit ovat teettäneet parlamenteissa julkilausumia siitä, että kyse on nimenomaan kansanmurhasta. Teeman päättääkin yhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja Erkki Tuomioja, joka avaa myös HIRS-yhdistyksen perustamisen taustoja ja toimintaa: Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tulisi tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Poliitikkojen tehtävä on pitää huoli, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja vapaata ilman valtiollista ohjausta. On myös pidettävä huoli siitä, että historioitsijalla on avoin pääsy kaikkiin historiallisiin arkistoihin, asiakirjoihin ja muuhun lähdeaineistoon. Vaikka olemassa ei ole sitovia ohjeita arkistolähteiden avoimuudesta ja käytettävyydestä, kansainvälisen arkistoneuvoston suositukset arkistonhoitajien eettisiksi säännöiksi voisivat toimia hyvänä kahden- ja kansainvälisenä alkuna.
Historian käyttö sivuaa usein myös propagandaa. Erikoisnumeron päättää Jussi Metsälän arvio kolmesta suomeksi ilmestyneestä teoksesta, joissa historian ja historian käytön lisäksi tarkastellaan myös propagandan historiaa ja nykytilaa.
Turussa 30.9.2019
Heino Nyyssönen
KOSMOPOLIS 2/2019
Pääkirjoitus: EU:n itäiset maat eivät ole monoliitti
Alkuvuodesta 1989 Unkarin sosialistisen työväenpuolueen keskuskomitea tuskaili vaikean ongelman edessä. Kaduilla vaadittiin demokratiaa ja kunnianpalautusta 1956 kansannousulle. Pian järjestelmänmuutoksen yhteydessä julkaistuista keskuskomitean papereista käy ilmi, kuinka johtavat poliitikot tiesivät demokratisoinnin olevan hyppy tuntemattomaan. Keskustelussa todettiin aivan oikein, että maailmassa on vain parikymmentä hyvin toimivaa demokratiaa, eikä muutos sinänsä turvaisi hyvinvointia. Jotakin piti kuitenkin tehdä, ettei puoluetta pidettäisi vanhoillisena ja aloitekyvyttömänä.
Loppu on merkkivuoden historiaa, jossa kesällä 1989 oli nähtävissä jako kahteen: yhtäällä reformin edelläkävijät Puola ja Unkari sekä jarruttajina erityisesti DDR ja Tšekkoslovakia. Jo tuossa vaiheessa mailla oli merkittäviä eroja, eivätkä nytkään EU:n ”itäiset maat”, kuten eivät ”läntisetkään”, ole monoliitti, yhdestä kivestä veistetty kokonaisuus. Onkin poliittista laiskuutta nähdä edelliset yhtenäisenä ryhmittymänä esimerkiksi EU:ssa – olkoonkin, että niistä kahdeksan otettiin kerralla unionin jäseniksi vuonna 2004. Kun näin tehdään, menetetään monia sävyjä sinänsä pienehköistä valtioista, jotka kuitenkin muodostavat lähes 40 prosenttia EU:n nykyisistä jäsenmaista.
Julkisuudessa on alkanut esiintyä lähihistoriattomia tulkintoja demokratian tilasta tai siitä, missä Euroopan integraatiokehityksessä mentiin 1990-luvulla. Ei ole oikeastaan niin, että ”länsi” halusi idän vaan pikemminkin ”itä” halusi länteen, mikä toteutui useimmiten ensin Naton kautta. Myöskään Unkarin pehmeän autoritarismin perusteella ei voi yleistää, että autoritäärinen populismi tai ”illiberalismi” olisi laajemminkin vääjäämätöntä tai peruuttamatonta. Valtaa on kumottu ennenkin, ja kansalaisilla on täysi oikeus vaatia johtajiltaan hyvää käytöstä ja esimerkkiä. Tänä kesänä mieltä on osoitettu erityisesti Tšekissä pääministerin EU-rahaepäselvyyksiin liittyen.
Myöskään EU-maiden omintakeisuutta ei tarvitse puolustella, sillä periaatteessa jokaisella on oma Sonderweginsä. Tylsää tai ei, mutta unionissa maat ovat sitoutuneet yhteisiin arvoihin, vaikka niiden tulkinnasta käydäänkin kamppailua. Oikeusvaltioiden historiallisiin ja käsitteellisiin eroihin vetoaminen on sekin saivartelua. Jos oikeusvaltio toimii Britanniassa tai Saksassa, niin miksi se olisi muualla jotenkin erilainen tai ei toimisi uudemmissa jäsenmaissa? Kyse on epäilemättä vallasta ja sen säilyttämisestä. Historiaa käyttämällä voi viisastella Ranskan Aurinkokuninkaankin – valtio olen minä – edustaneen jotain konservatiivista oikeusvaltiokäsitystä. Viime vuosina erityisesti Puola ja Unkari ovat olleet tienhaarassa. Molemmissa hallitukset voittivat EU-vaalit, mutta unionitasolla niille ikävät vihreät ja liberaalit menestyivät paremmin. Ongelma ei ole ollut niinkään demokratian rakenteissa vaan siinä, miten rakenteissa toimitaan ja miten niitä on EU-jäsenyyden jälkeen rapautettu.
Kun tarkastellaan vuonna 2004 ja sen jälkeen liittyneiden maiden puoluerakenteita, juuri Puola ja Unkari nousevat ylitse muiden. Tällä hetkellä ne ovat ainoat, joissa parlamentin enemmistö on käytännössä yhdellä puolueella. Vaikka enemmistö on myös Ranskassa tai Maltalla, Unkari on ainoa EU-maa, jossa hallituspuolueella on myös paikoista super- eli kahden kolmasosan enemmistö. Tämän se on sinetöinyt vaalivoitolla mutta silti annettujen äänien vähemmistöllä, kun vertailukohteena ovat muut 2018 vaaleihin osallistuneet puolueet.
Usein puoluetutkijat ovat tyytyneet tarkastelemaan vain Länsi-Euroopan puoluerakenteita ja tehneet niistä yleistyksiä. Itse olen pääkirjoitusta varten käynyt läpi kaikkien EU-maiden sekä uusimmat että noin vuoden 2006 parlamenttivaalien tulokset. Kun vertailuna on suunnilleen demokratian ”huippuvuosi” 2006 – jolloin myös the Economistin Democracy Index aloitti mittauksensa – tai sitä lähinnä olevat vaalit, on mahdollista tehdä kolme huomiota: Ensinnäkin kaksi suurinta puoluetta keräävät nyt äänten enemmistön aiempaa harvemmassa EU-maassa. Kun vielä 2006 tai sitä lähimmissä vaaleissa kaksi suurinta saivat äänten enemmistön 22 maassa (Romania, Bulgaria ja Kroatia mukaan luettuina), niin viime vaaleissa näin oli enää 15 EU-maassa – Suomi ei tosin kuulunut tähän ”enemmistöön” edes 2007. Yleisemmin suuntaus näkyy ennen vuotta 2004 liittyneissä Ruotsissa, Tanskassa, Irlannissa, Luxemburgissa ja Espanjassa. Aina muutos ei Irlannin tavoin ole ollut kovin dramaattinen, mutta suunta on selvä. Tilanne on vastaava Sloveniassa ja Tšekissä, jossa ANO-puolue on ylivoimaisesti vahvin mutta joka on nyt riippuvainen opposition kommunistipuolue KSČM:n tuesta.
Toisekseen kahden suurimman puolueen yhteinen ääniosuus on pienentynyt lähes jokaisessa EU-maassa. Tässäkään erot eivät aina ole kovin suuria, mutta vain neljä eli Britannia, Bulgaria, Kroatia ja Malta ovat uineet vastavirtaan.
Kolmanneksi pääpuolueiden trendinä on monimuotoistuminen, tai jos kaksipuoluejärjestelmää pidetään ideaalina, pirstoutuminen. Joka toisessa EU-maassa ainakin toinen kahdesta suurimmasta on vaihtunut tarkastellulla aikavälillä. On myös joitakin eli Latvia, Liettua, Hollanti, Belgia, Ranska, tai tulkinnanvaraisemmin Italia, jossa molemmat aiemmat kärkipuolueet ovat, ainakin väliaikaisesti, menettäneet asemansa kahden suurimman joukossa. Ranska on selvä esimerkki siitä, kuinka oikeisto-vasemmisto -jako on antanut tilaa globalisaatio-nationalismi -akselille.
EU-vaaleissa dramatiikkaa oli erityisesti suurten jäsenmaiden tuloksissa. Ranskan Le Pen, Britannian Farage ja Italian Salvini voittivat ykköstilan. Silti Euroopan kansanpuolue EPP on edelleen suurin ryhmittymä noin joka toisessa ja sosialistit kahden suurimman joukossa 18 EU-maassa. Näin on siitäkin huolimatta, että kansanpuolueen ja sosialistien enemmistö meni Euroopan parlamentissa. Eurovaalien tulokset eivät suoraan ole verrattavissa kansallisiin vaaleihin, mutta puoluekentissä näkynyt monimuotoistuminen toteutui nyt myös EU-tasolla. Median ja joidenkin ajatushautomoiden populismin vedätyksen sijaan tuli myös vastajytky, jossa liberaalit voimat, vihreät mukaan lukien, menestyivät jopa laitaoikeistoa paremmin.
Uudemmista jäsenmaista erityisesti Unkari, Puola ja Tšekki nostivat profiiliaan kaatamalla Italian kanssa EU:n huippuvirkojen nimityspaketin. On oireellista, että oikeusvaltion tiukkana puolustajana tunnettu Frans Timmermans koettiin kriitikoiden puheenvuoroissa enemmän unionia jakavaksi kuin yhdistäväksi hahmoksi. Rauenneessa kuviossa EU:n kolme suurinta ryhmittymää olisi jakanut huippuvirat siten, että EPP olisi saanut Eurooppa-neuvoston ja toiseksi suurin S&D komission sekä liberaalit ulkopolitiikan korkean edustajan – parlamentin puheenjohtajuus olisi jaettu EPP:n ja liberaalien kesken. Yhtäältä tämä kertoo siitä, että entistä monimuotoisempi parlamentti tarkoittaa yhä monimuotoisempia intressejä ja taitoa tehdä kompromisseja. Edelleen koko prosessissa näkyi, kuinka kaksi muuta vaalivoittajaa eli vihreät ja laitaoikeisto jätettiin huippuvirkojen ulkopuolelle.
Kosmopoliksen vertaisarvioidut tekstit keskittyvät tällä kertaa Eurooppaan, Euroopan unioniin, sen nykytilaan, vaaleihin ja tulevaisuuteen. Aluksi Hanna Tuominen ja Anna-Kaisa Hiltunen tutkivat EU:n yhteistä turvapaikka- ja siirtolaispolitiikkaa, jota on kehitetty vauhdilla erityisesti vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen. Tutkijat lähestyvät teemaa yhtäältä arvoihin perustuvana sekä toisaalta turvallisuuteen keskittyvänä toimintana eli sekä oikeuksien että turvallisuusnäkökulmien valossa. Vaikka EU pyrkii kansainvälisillä foorumeilla puhumaan siirtolaisten ja pakolaisten oikeuksien puolesta, sisäisessä keskustelussa ja politiikassa turvallisuus ja muuttoliikkeen rajoittamispyrkimykset ovat vahvasti läsnä.
Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen asettavat tuoreen eurovaalituloksen laajempiin yhteyksiinsä. Tutkijat arvioivat vaalit aiempaa poliittisemmiksi, ja jo äänestysaktiivisuudesta voi päätellä, että EU:n tulevaisuus kiinnostaa kansalaisia. Erityisen merkittävää oli äänestysprosentin laskun taittuminen ja nousu yli 20 jäsenmaassa. Sen sijaan, että olisimme huolissamme institutionaalisesta toimivuudesta, parlamentti on aiempaa monimuotoisempi ja edustaa vaaleissa kantansa ilmaisseita. Artikkelissa tarkastellaan myös puolueiden eurooppalaista identifikaatiota, sisäistä dynamiikkaa ja laitaoikeiston kannatusta. Tutkijat arvioivat, että laitaoikeistoa ei valita ensisijaisesti EU-kriittisyyden, vaan konservatiivisen ideologisen position vuoksi.
Jos brexitiä käytetään huonona esimerkkinä kansanäänestyksestä, niin eroprosessin hoidolla voi vastustaa myös parlamentaarista politiikkaa. Brexit on myös osoittanut, kuinka vaikeaa sovittujen aikataulujen pitäminen voi olla. Toisin kuin alun perin suunnittelimme, Marja Heinonen ei kirjoita itse eron toteutumisesta vaan keskusteluun liittyvistä skenaarioista. Heinonen arvioi keskustelun olleen monesti hyvin värittynyttä, jossa useimmilla briteillä on ollut hankaluuksia jäsentää tilannetta ilman vahvoja mielipiteitä. Artikkelissa keskitytään kolmeen EU:n tai Britannian tulevaisuutta kuvaavaan tekstiin. Tulevaisuuskuvia analysoidaan CLA-metodin (engl. causal layered analysis) avulla.
Kari Möttölä arvioi EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhdetta Suomen puolustusratkaisun toimivuuteen ja kestävyyteen. Laajenevan puolustusyhteistyön ohella katsauksessa käsitellään EU:n uusia puolustusaloitteita integraatioteorioiden valossa. Toisena ovat skenaariot, joilla unionin pyrkimys strategiseen autonomiaan johtaa Naton korvaamiseen eurooppalaisella puolustusratkaisulla. Päätelmissä perustellaan, miksi ja miten Suomi voi toiminnassaan varautua unionin kasvavaan merkitykseen itsenäisen puolustuksen täydentäjänä ja mahdollisena kansallisena perusratkaisuna.
Lopuksi Unto Vesa arvioi Euroopan unionia rauhanprojektina. Luottamus avoimeen keskusteluun, valistukseen, yhteisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin ja sovittujen pelinsääntöjen kunnioittamiseen ovat demokratian peruspilareita. EU:n vahvuus on ollut sen kehittäminen siviilivaltana samalla, kun on kehitetty valmiuksia rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtäviin. Integraation kestävyyden ratkaisee hyötyjen oikeudenmukaiseksi koettu jakautuminen, osapuolten keskinäinen responsiivisuus arvojen ja etujen suhteen sekä avoin ja jatkuva oppiminen – niin virheistä kuin onnistumisistakin.
Uuden EU-parlamentin järjestäytyessä ja Suomen puheenjohtajakauden alkaessa mukana on myös kaksi kirja-arviota. Vaikka toinen on lähtökohdaltaan vaalikirja ilman lähdeviitteitä ja toinenkin olisi kaivannut kriittisempää toimitustyötä, ne puolustavat paikkaansa lehden EU:hun liittyvässä teemanumerossa.
Turussa 3.7.2019.
Heino Nyyssönen
KOSMOPOLIS 1/2019
Pääkirjoitus: Eurooppa tulee iholle
Julkisessa keskustelussa on epäilty eurovaalien jäävän eduskuntavaalien varjoon. Jos näin on, se on valitettavaa, sillä vaalit ovat ehkä jopa tärkeimmät siitä saakka, kun ensimmäiset järjestettiin vuonna 1979. Parlamentin valta on kasvanut, ja toisaalta ilmapiiri kiristynyt ja poliittisen keskustelun tasossa on murenemisen merkkejä.
Kosmopoliksen tämän numeron pääkirjoituksessa valmistaudutaan sekä eurovaaleihin että sitä seuraavaan Kosmopoliksen Eurooppa-numeroon. Puola ja Unkari ovat kestouutisia, mutta myös esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa on tapahtunut paljon. Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Britannia ei lähde Euroopan unionista maaliskuun päivämäärän mukaan. Brexit on lisännyt poliittista aktiivisuutta Britanniassa, mikä on hyvä asia. Sen sijaan parlamentin toiminnasta äänestykset ja fiaskot eivät ole antaneet hyvää kuvaa.
Myös puoluekenttä on monissa maissa jatkuvassa murroksessa. Rohkeimmissa visioissa kansakuntien Eurooppaan vetoaavat oikeistopopulistit vetävät unionia uusiksi, ja heille näyttää löytyvän ymmärtäjiä myös Suomesta. Vastakkain ei olekaan vain ”vanha” ja ”uusi” vaan myös politiikan pöytätavat ja niiden noudattaminen. Populististen heittojen sijaan kansalaisella on oikeus vaatia tasokasta argumentointia ja fiksua valtaa. Sellaista ei nähdäkseni ole esimerkiksi vetoaminen kansalliseen itsekkyyteen, kun naapuri saastuttaa enemmän. Kansainvälisesti Pohjoismaat ovat demokratian ja avoimuuden mallimaita ja edelläkävijöitä, jota ne voivat olla nytkin.
Eri kielissä politiikkaa jaotellaan usein tilametaforien sisä- ja ulkopolitiikka avulla. Käytäntö on monimutkaisempi, sillä eduskuntavaaleissa keskustellaan Euroopasta aivan samoin kuin eurovaaleihin tuodaan kansallisia teemoja. Ei ole kauan siitä, kun eurovaalit, erityisesti uusissa jäsenmaissa, toimivat protestina maiden omille hallituksille. On selvää, että Eurooppa tulee suorastaan iholle, kun erilaiset arvomaailmat ja tulevaisuudet ovat törmäyskurssilla sekä eduskunnan että myös EU:n tasolla.
Vielä jokin aika sitten tilanne oli helppo myös Eurooppaa tutkiville. Valtio-oppi vei oletetut sisäasiat ja EU:n ulkosuhteet oli helppo jättää kansainvälisen politiikan puurtajille. Oli suuri virhe olettaa, jos joku nyt vakavissaan olettikaan, Euroopan unionilla olevan vain yhden äänen, mikä kävi ilmi erityisesti Venäjä-politiikassa ja Euroopan arvoja koskevassa keskustelussa. Itse asiassa politiikan tutkijoiden jako oli kömpelö ja kuvasi pikemminkin tutkijoiden omia hiekkalaatikkoja, joissa korostuivat instituutio- ja lintuperspektiivi eli niin sanottu Brysselin ääni. Jo vuosia sitten vanhempi kollega totesi, että se mitä pitäisi tutkia, on se, miten EU näyttäytyy kansallisissa tulokulmissa. Se, miltä ”Bryssel” näyttää jonkin Unkarin salaliittoteorioita vilisevässä mediassa, ei pitäisi olla enää suomaisillekaan yllätys.
Toisaalta tilanne ei ole nyt sen helpompi, kun lähes kuka tahansa voi väittää olevansa Eurooppa-asiantuntija. Käsi sydämelle kollegat: jos kyseessä ei ole Brysselin ääni, niin kenen ääni silloin kuuluu? Moniko Eurooppa-tutkija on edes vieraillut jokaisessa unionin jäsenmaassa?
Entä kenelle jäsenmaiden hallituksissa Eurooppa-asiat oikeastaan kuuluvat? Vastauksena ulkoministeriö on liian helppo, sillä Brysselissä ja Strasbourgissa on kuultavina pääministereitäkin. Unionissa Suomi kuuluu hienoiseen vähemmistöön, jolla on oma eurooppaministerinsä, olkoonkin, että se päättyneellä vaalikaudella latistettiin kulttuurin ja urheilun yhteyteen.
Suomen hallituksessa eurooppaministeri on ollut virallisesti Vanhasen kakkosesta 2007. Tämä ei tarkoita, etteikö Eurooppa-asioita olisi hoidettu sitä ennenkin. Kiintoisaa on kuitenkin, että vuonna 2007 nimeke oli maahanmuutto- ja eurooppaministeri, joka Alexander Stubbin kaudella kääntyi eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Vuodesta 2015 Timo Soini hoiti aluksi sekä ulko- että eurooppaministerin tehtäviä. Jälkimmäinen jalkautettiin Sampo Terholle ”kolmen ässän hallituksen” salkkukevennysten yhteydessä toukokuussa 2017.
Eurooppalaisessa kontekstissa useat läntiset jäsenmaat pitävät Eurooppaa esillä myös nimipolitikassaan. Itävallassa täsmennys on Eurooppa, integraatio ja ulkoasiat – tässä järjestyksessä. Belgiassa, Luxemburgissa ja Ranskassa vedotaan Eurooppaan – Ranskassa Eurooppa tulee ennen ulkopolitiikkaa. Toisaalta yhdessäkään Visegrád-maassa ei mainita erikseen eurooppaministeriä, jos se yllättää enää ketään. Myöskään Baltian maissa ei ole erikseen nimettyä eurooppaministeriä.
Useimmiten ministereiden tehtävät ovat maittain enemmän tai vähemmät samoja. Eurooppaministeriyden tarkastelu paljasti kuitenkin myös muutamia, ainakin suomalaisittain, erikoisempia tehtäviä: unkarilaisyhteisöt ulkomailla (Unkari), aluekehitys ja EU-rahastot (Kroatia), Kroatian veteraanien ministeriö (Kroatia), romanialaiset ulkomailla (Romania), Eurooppa-rahastot (Romania), Slovenian diaspora (Slovenia), Makedonian ja Traakian asiat (Kreikka). Painotus EU:n itäisiin maihin selittyy osin niiden historialla sekä vähemmistöpolitiikalla.
Toisaalta pienimmäksi suurista maista sanottu Hollanti pitää yllä ”imperialistista” historiaansa: kansainväliset ja kuningaskunnan suhteet. Britannialla vastuualue on ulko- ja kansainyhteisön suhteet, jossa siinäkin on historian havinaa.
Ilmastonmuutoksen osalta on tosin myös edelläkävijöitä: Hollannissa on talous- ja ilmastopolitiikan ministeriö. Erikseen mainittu ilmastopolitikka on Irlannissa viestinnän ja ympäristön yhteydessä. Maltalla puolestaan on erikseen ympäristön, kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen ministeriö. Kun myös Suomessa on keskusteltu paljon ilmastosta, hallitusneuvottelijoiden kannattaisikin vaatia rohkeasti ilmastonmuutosta näkyväksi osaksi ministeriön toimintaa. Se toisi Suomelle kaivattua näkyvyyttä ja ennakoivaa ajattelua, jota siltä on viime vuosina puuttunut.
Eurovaalit ja Eurooppa-politiikka ei ole vain integraatioteorioita vaan myös poliittista ajattelua. Tämän numeron kirjoittajista Aino Hakovirta tutkii Kalevi Sorsan poliittista koodia, jonka hän arvioi olleen kerrostuneen realismi/idealismi -rakenteen. Operationaalisen koodin ajatuksena on esimerkiksi, että suhde konfliktiin tai oletus historian kulusta vaikuttaa myös käytännön tason ratkaisuihin. Filosofialla on merkitystä kansainvälisessä politiikassa enemmän kuin moni valtavirtateoreetikko on valmis myöntämään. Sorsan tapauksessa operationaalinen koodi kytki idänsuhteiden realismia idealistiseen kansainväliseen kehitykseen. Kansainvälisessä politiikassa usein vastakkain asetetut realismi ja idealismi eivät olleet Sorsalle vastakohtia, vaan idealismin vastakohdaksi asettui kyynisyys.
Myös Hannes Peltosen kirjoitus liikkuu poliittisen arviointikyvyn alueella. Peltonen arvioi pessimismiä, ilmastonmuutosta ja yhteiskuntatieteitä käsittelevässä artikkelissaan paradoksaalisesti, että tarvitsemme pessimismiä toivon ylläpitämiseksi. Nykyisin liiallinen optimismi tuudittaa siihen, että tulevaisuuden teknologiat ratkaisevat ongelmat. Sen sijaan, että pystyisimme oikeasti tuottamaan uudenlaista ajattelua, jatkamme uusien teknologioiden keksimistä toivossa, ettei nykyisiä toimintatapoja tarvitsee muuttaa. Sen sijaan voisimme vaatia mahdottomia Ranskan 1968 opiskelijaliikkeen hengessä: pessimismi ei välttämättä tarkoita alistumista tulevalle vaan uutta ajattelua. Voisin itse jatkaa Peltosen ajatusta C.W. Millsin Sosiologisen mielikuvituksen inspiroimana: käyttäkää poliittista mielikuvitusta eli kuvitelkaa mahdottomia!
Aappo Pukarinen arvioi rohkeasti Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteen kehitystä seuraavien kolmen vuosikymmen aikana. Vaikka ajanjakso on pitkähkö, tekstiä ei kannata leimata vain edellä mainitun poliittisen mielikuvituksen tuotteeksi. Kyseessä on Robert Gilpinin kansainvälisen järjestelmän muutosta selittävän uusklassisen realismin pohjalta tehty katsaus nykytilasta ja Yhdysvaltain uusista linjauksista koettuun Kiina-uhkaan. Gilpinin mukaan kansainvälisen järjestelmän voimakkaimpien toimijoiden kahdenväliset suhteet muuttavat ajan mittaan itse järjestelmää. Vaikka Yhdysvalloilla onkin vielä ylivoimaisesti eniten pyssyjä, Kiinan kasvu ja entistä itsevarmempi ote ovat saaneet sekä Yhdysvallat että Euroopan unionin tarkistamaan kantojaan.
Lassi Vasanen liikkuu hänkin idealismin ja realismin teemojen parissa. Rauhanrakentamisen teoriaa käsittelevä kirjoitus määrittelee ja esittelee rauhanrakentamisen teorian ideaalityypit. Niitä Vasasen jaottelussa ovat liberaali, kriittinen, realistinen ja pragmaattinen rauhanrakentaminen. Todellisuutta koskevat väitelauseet vanhenevat nopeasti, joten tärkeää olisi kiinnittää huomiota myös tiedon rajoihin tai alkuperään eli epistemologiaan. Todellisuudesta voi jäädä paljonkin huomaamatta, jos teorioiden keskinäistä rakennetta, yhtäläisyyksiä tai eklektisyyttä ei hahmoteta. Keskeisin jakolinja näyttäisi kulkevan ortodoksisen ja kriittisen rauhanrakentamisen mallien välillä.
Nykynuorelle vuosi 1968 saattaa näyttäytyä kaukaisena ja epävakautta huokuvana aikana, mutta myös Tampereella vaadittiin aikanaan mahdottomia. Pasilan Rauhanasemalla syksyllä järjestettyä rauhantutkimusryhmän juhlaseminaaria arvioidaan tässä opiskelijanäkökulmasta. Vaikka Ekim Özdemirin raportissa maailma ja Suomi ovat parempia paikkoja kuin koskaan ennen, hyvinvointi jakaantuu epätasaisesti, maailmassa on aiempaa enemmän maansisäisiä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita ja valtioiden yhteenlasketut sotilasmenot korkeammat kuin kertaakaan aikaisemmin kylmän sodan jälkeen. Nähdäkseni ”vanhahtavastakin” nimestään huolimatta kysyntää on, kun rauhantutkimus päivittää itse itseään ja hyväksyy maailman muutoksen.
Budapestissa 1848-vallankumousnationalismin täyteisenä kansallispäivänä 15.3.2019.
Heino Nyyssönen
Suomen rauhantutkimusyhdistyksen kevätseminaari: ”Ilmasto – Politiikka – Rauha?” torstaina 21.3.2019
Aika: Torstaina 21.3.2019 klo 18-19.30
Paikka: Turun yliopisto, Publicum 4 (Assistentinkatu 7, Turku)
Ilmastonmuutoksen sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset seuraukset ovat vasta hahmottumassa. Vaikka YK:n turvallisuusneuvosto ei ole määritellyt ilmastonmuutosta kansainväliseksi turvallisuusuhkaksi, harva enää kyseenalaistaa sen monisyistä kytkeytymistä turvallisuuskysymyksiin. Merenpinnan nousu, aavikoituminen ja luonnonvarojen riittämättömyys tulee mitä todennäköisimmin ajamaan ennen näkemättömän suuret ihmisjoukot ilmastopakolaisiksi. Ilmastonmuutos voi myös kärjistää ja aiheuttaa konflikteja. Ilmastonmuutos on siis paljolti rauhankysymys.
Suomen Rauhantutkimusyhdistyksen kevätseminaari 21.3.2019 klo 18 keskustelee, mitä annettavaa rauhantutkimuksella on ilmastokeskustelussa ja miten ilmastonmuutos näyttäytyy turvallisuuspolitikassa. Keskustelun alustavat vanhempi tutkija Emma Hakala (Ulkopoliittinen instituutti) ja tutkijatohtori Miina Kaarkoski (Jyväskylän yliopisto). Hakala käsittelee puheenvuorossaan, kuinka ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen ja erityisesti konflikteihin. Hän pohtii myös, voivatko ympäristöasiat joskus toimia kimmokkeena rauhanrakennukselle. Kaarkoski puolestaan tarkastelee, miten ilmastonmuutos on vaikuttanut käsityksiin Suomen turvallisuusympäristöstä ja maanpuolustuksesta. Onko ilmastonmuutoksen turvallisuuspoliittinen ulottuvuus vahvistumassa Suomessa? Keskustelua johtaa tutkijatohtori Sanna Kopra (Lapin yliopisto & Helsingin yliopisto).
Tilaisuus on kaikille avoin ja ilmainen. Tervetuloa!
Suomen rauhantutkimusyhdistys kannustaa TSV:tä ja yliopistoja jatkamaan neuvotteluja Kotilava-konsortiorahoitusmallin perustamiseksi
Suomen rauhantutkimusyhdistys ry (SRTY) ottaa huolestuneena vastaan tiedon siitä, että Tieteellisten seurojen valtuuskunnan ja yliopistokirjastojen välillä käydyt neuvottelut kotimaisen tieteellisen julkaisemisen Kotilava-konsortiorahoitusmallista eivät ole edenneet tulokseen syksyn 2017 aikana.
SRTY toivoo, että konsortiorahoitusmallista käytävät neuvottelut jatkuvat ja päättyvät tuloksellisesti mahdollisimman nopeasti. Rahoitusmallin aikaansaaminen on tärkeää – ellei välttämätöntä – suomalaisen tiedejulkaisemisen tulevaisuuden kannalta.
Nykytilanne on monessa mielessä kestämätön: suomalaiset yliopistot ja niiden tieteellisiä kokoelmia ylläpitävät kirjastot maksavat merkittäviä summia ulkomaalaisia tieteellisiä julkaisuja tuottaville suurille tiedekustantajille. Suomalaisten tieteellisten lehtien ja julkaisujen toimitusprosessit sen sijaan pyörivät edelleen paljolti yhdistysvetoisen vapaaehtoistyön varassa. Samalla on huomattava, että myös suomalaisissa tiedejulkaisuissa julkaistut tieteelliset käsikirjoitukset huomioidaan esimerkiksi yliopistojen rahoitusmallissa.
Riittävän resurssipohjan varmistaminen suomalaisen tieteellisen julkaisutoiminnan pitkäjänteiselle kehittämiselle on keskeistä myös tutkimustulosten saavutettavuuden ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kasvattamiselle. SRTY tukee Kotilava-konsortiorahoitusmalliin sisältyviä tavoitteita tutkimustulosten saavutettavuuden ja avoimuuden lisäämiseksi sekä tähän liittyvän OJS3-julkaisualustan kehitystyötä. Toimiva ja riittävän rahoituspohjan takaava konsortiorahoitusmalli on tärkeä eritysesti sellaisille tieteellisille yhdistyksille ja seuroille, joiden julkaisutoiminnan pääasialliset rahoituskanavat tulevat valtionavustusten lisäksi fyysisten lehtien tilausmaksuista, mutta jotka samalla haluaisivat lisätä julkaisemansa lehden saavutettavuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta avointa sähköistä julkaisukäytäntöä hyödyntämällä.
Suomen ainoaa rauhan- ja konfliktintutkimukseen sekä maailmanpolitiikan vertaisarvioituun tutkimukseen keskittyvää Kosmopolis-lehteä julkaisevana yhdistyksenä SRTY kannustaa ja tukee TSV:tä ja erityisesti Suomen yliopistojen kirjastoja jatkamaan neuvotteluja konsortiorahoitusmallin saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti. Syksyllä 2017 neuvottelujen kohteena ollut rahoitusmalli palvelisi SRTY:n näkökulmasta kaikkia edellä mainittuja tavoitteita ja antaisi mahdollisuuden kotimaisen tiedejulkaisemisen pitkäjänteiseen kehittämiseen.